Kii­ras­tors­tain il­ta­na Jee­sus piti vii­mei­sen pu­heen ope­tus­lap­sil­leen. Jee­suk­sen jää­hy­väis­pu­heen kes­ki­ös­sä oli asi­ois­ta suu­rin, rak­kaus.

”Minä an­nan teil­le uu­den käs­kyn: ra­kas­ta­kaa toi­si­an­ne! Niin kuin minä olen ra­kas­ta­nut tei­tä, ra­kas­ta­kaa te­kin toi­nen tois­tan­ne. Kaik­ki tun­te­vat tei­dät mi­nun ope­tus­lap­sik­se­ni, jos te ra­kas­tat­te toi­si­an­ne.” (Joh. 13:34–35.)

Ko­rin­tis­sa oli vai­ke­aa

Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ti kir­jeen­sä Ko­rin­tin seu­ra­kun­nal­le noin pari vuo­si­kym­men­tä Jee­suk­sen jää­hy­väis­pu­heen jäl­keen. Ko­rin­tin kau­pun­ki si­jait­si ka­pe­al­la kan­nak­sel­la, jos­ta oli hy­vät yh­tey­det ym­pä­ri Vä­li­mer­ta. Kau­pun­ki oli­kin mer­kit­tä­vä kaup­pa­paik­ka an­tii­kin maa­il­mas­sa. Ajal­li­sen vau­rau­den li­säk­si se tun­net­tiin myös pa­heis­taan.

Sa­no­mal­le Kris­tuk­ses­ta löy­tyi kui­ten­kin vas­taa­not­ta­jia Ko­rin­tis­ta, ja sin­ne pe­rus­tet­tiin seu­ra­kun­ta. Ko­rin­tin seu­ra­kun­ta oli Paa­va­lin pe­rus­ta­mis­ta seu­ra­kun­nis­ta suu­rin ja vai­kein. Ko­rin­tin kris­tit­ty­jen kil­voit­te­lua vai­keut­ti­vat kau­pun­gin tar­jo­a­mien hou­ku­tus­ten li­säk­si opil­li­set epä­sel­vyy­det ja eri­mie­li­syy­det. Unoh­det­tiin, mitä Her­ram­me jää­hy­väi­sis­sään oli seu­raa­jil­taan pyy­tä­nyt: ra­kas­ta­kaa toi­si­an­ne.

Seu­ra­kun­nan vai­keuk­sien mää­räs­tä ker­too se­kin, et­tä Paa­va­li kir­joit­ti sin­ne usei­ta kir­jei­tä, jois­ta osa on tal­len­net­tu en­sim­mäi­seen ja toi­seen Ko­rint­ti­lais­kir­jee­seen. Näis­sä kir­jeis­sä voi näh­dä yh­tei­sen tee­man: Ko­rin­tin seu­ra­kun­nan oh­jaa­mi­nen vai­keuk­sien läpi koh­ti rak­kaut­ta.

Aga­pe, Ju­ma­lan rak­kaus

Rak­kau­des­ta pu­hu­taan pal­jon ajas­sam­me. Sii­tä pu­hut­tiin pal­jon myös Ko­rin­tis­sa. An­tii­kin krei­kan kie­les­sä sa­nal­le rak­kaus oli usei­ta eri il­mauk­sia. Kun pu­hut­tiin ro­mant­ti­ses­ta rak­kau­des­ta, käy­tet­tiin sa­naa ”eros”, ys­tä­vyys­suh­tei­siin lii­tet­tiin sana ”fi­los” ja kiin­ty­myk­seen sana ”stor­ge”. Jos­kus myös sana ”epit­hy­mia” on suo­men­net­tu rak­kau­dek­si, vaik­ka himo ku­vai­si­kin pa­rem­min tätä sa­naa.

Raa­ma­tus­sa edel­lä mai­ni­tuis­ta rak­kau­den la­jeis­ta ei erik­seen juu­ri pu­hu­ta. Raa­ma­tun sana rak­kau­del­le on ”aga­pe”. Se on Ju­ma­lan rak­kaut­ta, pyy­tee­tön­tä, uh­rau­tu­vaa ja täy­del­lis­tä. Sitä rak­kaut­ta ku­va­taan Jo­han­nek­sen kir­jees­sä: ”Sii­nä on rak­kaus -- ei sii­nä, et­tä me olem­me ra­kas­ta­neet Ju­ma­laa, vaan sii­nä, et­tä hän on ra­kas­ta­nut mei­tä ja lä­het­tä­nyt Poi­kan­sa mei­dän syn­tiem­me so­vi­tuk­sek­si” (1. Joh. 4:10). Täs­tä rak­kau­des­ta oli Ko­rin­tin seu­ra­kun­nas­sa puu­tet­ta. Sen ti­lal­le oli tul­lut vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys.

Lah­jat yh­tei­sek­si ra­ken­nuk­sek­si

Ko­rin­tin seu­ra­kun­nan jä­se­nil­le oli an­net­tu mo­nia lah­jo­ja: tie­don, pro­fe­toi­mi­sen ja kie­lil­lä pu­hu­mi­sen lah­jo­ja. Ko­rin­tis­sa ar­vos­tet­tiin eri­tyi­sen pal­jon juu­ri ”ih­mis­ten ja en­ke­lien pu­het­ta”, siis kau­no­pu­hei­suut­ta ja hur­mos­pu­het­ta. Osa seu­ra­kun­nan jä­se­nis­tä koki huo­nom­muut­ta ja epä­var­muut­ta näi­den lah­jo­jen puut­tu­es­sa it­sel­tä.

Paa­va­li roh­kai­si näi­tä­kin seu­ra­kun­nan jä­se­niä: ”koko ruu­mis ei voi ol­la yh­tä sil­mää” (1. Kor. 12:17), ei­kä kaik­kien tar­vit­se ol­la va­rus­tet­tu­ja sa­moil­la lah­joil­la. Jo­kai­sel­la seu­ra­kun­nan jä­se­nel­lä on omat ai­nut­laa­tui­set lah­jan­sa. Saa­mam­me lah­jat voi­vat ol­la ar­mo­lah­jo­ja, kun ne käy­te­tään Ju­ma­lan kun­ni­ak­si, lä­him­mäis­ten par­haak­si ja seu­ra­kun­nan ra­ken­nuk­sek­si.

Lah­jo­ja oli Ko­rin­tis­sa run­saas­ti ja pu­het­ta riit­ti, mut­ta kaik­ki ne oli­si­vat tyh­jää ku­mi­naa il­man rak­kaut­ta.

Va­ja­vai­si­na ajas­sa

Paa­va­li ylis­tää rak­kaut­ta ja esit­tää sen ”ver­rat­to­mas­ti pa­rem­pa­na tie­nä” (1. Kor. 12:31). Sa­mal­la hän myön­tää, et­tä jääm­me täs­sä ajas­sa vie­lä va­ja­vai­sik­si. ”Nyt tie­to­ni on vie­lä va­ja­vais­ta, mut­ta ker­ran se on täy­del­lis­tä” (1. Kor. 13:12).

Ju­ma­lan rak­kau­den osal­li­suu­des­sa elä­mä jat­kuu kil­voi­tuk­ses­sa. Van­has­ta osas­tam­me joh­tu­en rak­kau­det­to­muus, vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys, on lä­hel­lä jo­kais­ta. Ju­ma­lan rak­kaus on täy­del­lis­tä, mut­ta kris­ti­tyn teot jää­vät va­jaik­si. Sik­si on tär­keä huo­ma­ta Ju­ma­lan rak­kau­des­ta vie­lä yk­si piir­re. Kun ih­mi­sen rak­kau­den eri muo­dot koh­dis­tu­vat vain kau­nii­seen, täy­del­li­seen ja hyö­dyl­li­seen, niin Ju­ma­lan rak­kaus on toi­sen­lais­ta.

Ju­ma­la ra­kas­taa syn­tis­tä, epä­on­nis­tu­vaa ja epäi­le­vää. Ju­ma­lan rak­kau­des­sa ih­mi­nen saa ol­la van­hurs­kau­tet­tu syn­ti­nen ja us­koa joka päi­vä kaik­ki syn­nit run­sain mää­rin an­teek­si. Tämä voi­ma aut­taa Kris­tus-ruu­miin jä­se­niä iloit­se­maan ja kär­si­mään yh­des­sä tääl­lä ajas­sa (1. Kor. 12:26).

Tuo­mas Töl­li

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 3/2015

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: 1. Kor. 13:13

Ku­vi­tus­ku­va: An­ni­ka Myl­ly­lah­ti