Saar­naa­ja esit­te­lee it­sen­sä Daa­vi­din po­jak­si ja Is­ra­e­lin ku­nin­kaak­si (Saarn. 1:1,12). Saar­naa­ja, mah­dol­li­ses­ti ku­nin­gas Sa­lo­mo, et­sii elä­män tar­koi­tus­ta (Saarn. 1:12–2:23). Hän on löy­tä­nyt vas­tauk­sen: ”Vai­van­nä­kön­sä kes­kel­lä ih­mi­sel­lä ei ole muu­ta on­nea kuin syö­dä ja juo­da ja naut­tia elä­män ilois­ta. Minä huo­ma­sin, et­tä myös tämä tu­lee Ju­ma­lan kä­des­tä.” (Saarn. 2:24.)

Ju­ma­la lah­joit­taa ilon

Syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­set ym­pä­röi­vät Saar­naa­jan. Työn ras­kaus ja ih­mi­se­lä­män karu ra­jal­li­suus (1. Moos. 3:17–19) nos­ta­vat Saar­naa­jan kat­seen Ju­ma­laan: ”Juu­ri tämä on ki­peä kär­si­mys: sel­lai­se­na kuin hän oli tul­lut, hä­nen oli myös läh­det­tä­vä. Mitä hyö­tyä oli siis sii­tä, et­tä hän oli näh­nyt vai­vaa – tuu­len hy­väk­si! Kaik­ki päi­vän­sä hän ku­lut­ti pi­me­äs­sä huo­lia kan­ta­en, vai­vaa ja mur­het­ta kär­sien. Niin­pä olen­kin ha­vain­nut, et­tä on oi­kein ja pai­kal­laan syö­dä ja juo­da ja naut­tia elä­mäs­tä kai­ken sen vai­van kes­kel­lä, jota ih­mi­nen nä­kee vä­hi­nä Ju­ma­lan an­ta­mi­na elin­päi­vi­nään au­rin­gon al­la; sel­lai­nen on hä­nen osan­sa.” (Saarn. 5:15–17.)

Saar­naa­ja ha­vah­tuu: ”Sil­lä kuka voi syö­dä ja kuka iloi­ta il­man hän­tä?” Hän ha­vait­see Ju­ma­lan läs­nä­o­lon mer­ki­tyk­sen ih­mi­sen elä­mäs­sä: ”Sil­le, joka on hä­nel­le mie­leen, hän an­taa vii­saut­ta, tie­toa ja iloa, mut­ta syn­ti­sen hän pa­nee ko­ko­a­maan ja kar­tut­ta­maan hy­vää sil­le, joka on hä­nel­le mie­lui­nen. Mut­ta tä­mä­kin on tur­huut­ta ja tuu­len ta­voit­te­lua.” (Saarn. 2:25–26.)

Elä­mää ei voi ra­ken­taa omai­suu­den va­raan

Saar­naa­jan sa­nat, ”tur­huus ja tuu­len ta­voit­te­lu”, va­roit­ta­vat ih­mis­tä: elä­mää ei voi ra­ken­taa omai­suu­den va­raan. Kuo­le­man het­kel­lä ku­nin­gas Sa­lo­mol­la ei ol­lut tur­vaa, vaik­ka hä­nel­lä ”oli hal­lin­nas­saan kaik­ki ku­nin­gas­kun­nat Euf­ra­til­ta fi­lis­te­a­lais­ten maan ja Egyp­tin ra­jal­le as­ti. Ku­nin­kaat toi­vat hä­nel­le lah­jo­ja ja tun­nus­ti­vat hä­nen her­ruu­ten­sa koko hä­nen elä­män­sä ajan.” (1. Kun. 5:1).

Pe­rin­nön­ja­on avus­ta­mi­ses­ta kiel­täy­ty­nyt Jee­sus sa­noi vä­ki­jou­kol­le (Luuk.12:13–14): ”Kart­ta­kaa tar­koin kai­ken­lais­ta ah­neut­ta. Ei ku­kaan voi ra­ken­taa elä­mään­sä omai­suu­den va­raan, vaik­ka sitä oli­si kuin­ka pal­jon ta­han­sa.” Jee­sus esit­ti heil­le ver­tauk­sen: ”Oli ri­kas mies, joka sai maas­taan hy­vän sa­don. Hän miet­ti it­sek­seen: ’Mitä te­ki­sin? Mi­nun sa­to­ni ei mah­du enää mi­hin­kään.’ Hän päät­ti: ’Mi­nä­pä teen näin: pu­ran ait­ta­ni ja ra­ken­nan isom­mat nii­den si­jaan. Nii­hin minä ke­rään koko sa­to­ni ja kai­ken muun, mitä omis­tan. Sit­ten sa­non it­sel­le­ni: Kel­paa si­nun elää! Si­nul­la on kaik­kea hy­vää va­ras­tos­sa mo­nek­si vuo­dek­si. Le­pää nyt, syö, juo ja nau­ti elä­mäs­tä!’ Mut­ta Ju­ma­la sa­noi hä­nel­le: ’Sinä hul­lu! Tänä yö­nä si­nun sie­lu­si vaa­di­taan si­nul­ta ta­kai­sin. Ja kaik­ki, min­kä olet it­sel­le­si va­ran­nut – ke­nel­le se jou­tuu?’ ’Näin käy sen, joka ke­rää rik­kaut­ta it­sel­leen mut­ta jol­la ei ole aar­ret­ta Ju­ma­lan luo­na.’” (Luuk. 12:15–21.)

”Et­si­käät en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa”

Vuo­ri­saar­nas­saan (Matt. 5–7) Jee­sus an­taa si­säl­lön sa­noil­le ”kaik­ki tu­lee Ju­ma­lan kä­des­tä”. Jee­sus sa­noo: ”Ei ken­kään voi pal­vel­la kah­ta her­raa, sil­lä taik­ka hän tätä vi­haa ja tois­ta ra­kas­taa – –. Et­te voi pal­vel­la Ju­ma­laa ja mam­mo­naa. Sen täh­den sa­non minä teil­le: äl­kää mu­reh­ti­ko hen­ken­ne täh­den, mitä te syöt­te ja mitä te juot­te, ei­kä ruu­miin­ne täh­den, mil­lä te tei­tän­ne ver­hoot­te. Ei­kö hen­ki enem­pi ole kuin ruo­ka ja ruu­mis pa­rem­pi kuin vaa­te? (Matt. 6:24–25.)

Jee­sus ke­hot­taa kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja: ne ei­vät kyl­vä ei­vät­kö ko­koa, Tai­vaan Isä ruok­kii ne. Hän ke­hot­taa myös kat­so­maan ke­don kuk­ka­sia: ei­vät ne tee työ­tä ei­vät­kä keh­rää ja sil­ti kas­va­vat. ”Kui­ten­kin sa­non minä teil­le, et­tei Sa­lo­mon kai­kes­sa kun­ni­as­san­sa ol­lut niin vaa­te­tet­tu kuin yk­si heis­tä. – – Vaan et­si­käät en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kaut­tan­sa, ja niin kaik­ki nä­mät teil­le an­ne­taan.” (Matt. 6:29–33.)

”Kuka us­koo mei­dän sa­no­mam­me?”

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä nou­see esil­le ky­sy­mys: ”Kuka us­koo mei­dän sa­no­mam­me? Kuka ym­mär­tää Her­ran kä­si­var­ren voi­man?” (Jes. 53:1).

Ju­ma­lan lap­set ovat ar­mah­det­tu­ja syn­ti­siä: ”Kai­ken on saa­nut ai­kaan Ju­ma­la, joka Kris­tuk­sen vä­li­tyk­sel­lä on teh­nyt mei­dän kans­sam­me so­vin­non ja us­ko­nut meil­le tä­män so­vi­tuk­sen vi­ran. Ju­ma­la it­se teki Kris­tuk­ses­sa so­vin­non maa­il­man kans­sa ei­kä lu­ke­nut ih­mi­sil­le vi­ak­si hei­dän rik­ko­muk­si­aan – –. Me olem­me siis Kris­tuk­sen lä­het­ti­läi­tä, ja Ju­ma­la pu­huu teil­le mei­dän kaut­tam­me. Pyy­däm­me Kris­tuk­sen puo­les­ta: suos­tu­kaa so­vin­toon Ju­ma­lan kans­sa. Kris­tuk­seen, joka oli puh­das syn­nis­tä, Ju­ma­la siir­si kaik­ki mei­dän syn­tim­me, jot­ta me hä­nes­sä sai­sim­me Ju­ma­lan van­hurs­kau­den.” (2. Kor. 5:18–21.)

Evan­ke­liu­mis­sa us­kon voi­ma ja vir­voi­tus

Saam­me iloi­ta Ju­ma­lan täy­del­li­ses­tä huo­len­pi­dos­ta ja ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vos­ta. Evan­ke­liu­mi, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä, on us­kon voi­ma. Ju­ma­lan ar­mo­val­ta­kun­nas­sa sy­dä­mis­säm­me soi jo uu­si vir­si: ”Kuul­kaa, mi­ten voi­ton­huu­to ka­jah­taa,

rie­mu rai­kuu pe­las­tet­tu­jen ma­joil­ta:

Her­ran käsi on

voi­mal­li­nen!

Her­ran käsi on mei­dän

yl­läm­me.

Her­ran käsi on

voi­mal­li­nen.

Minä en kuo­le, vaan elän

ja ker­ron Her­ran te­ois­ta.”

(Ps. 118:15–17.)

Kyös­ti Pie­vi­läi­nen

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­via raa­ma­tun­koh­tia: Saarn. 2:24–26

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 7–8/2014