Ab­ra­ham on van­hin Raa­ma­tun tun­ne­tuis­ta pat­ri­ar­kois­ta. Kak­si muu­ta oli­vat hä­nen poi­kan­sa Isak ja tä­män poi­ka Ja­kob. Tun­te­mat­to­mam­pi se si­jaan oli Ab­ra­ha­min isä Te­rah ja hä­nen kak­si vel­je­ään Naa­hor ja Ha­ran. He asui­vat Kal­de­an Uris­sa, ny­kyi­sen Ira­kin seu­dul­la. Sa­mal­la suun­nal­la si­jait­si mui­nai­nen Ba­by­lo­nia. Siel­lä ih­mi­set al­koi­vat ra­ken­taa tor­nia, joka ulot­tui­si tai­vaa­seen saak­ka. Täs­tä aja­tuk­ses­ta Ju­ma­la ei pi­tä­nyt ja niin­pä hän päät­ti vai­keut­taa ih­mis­ten vä­lis­tä yh­teis­toi­min­taa se­koit­ta­mal­la kan­so­jen kie­let (1. Moos. 11).

Il­mei­ses­ti tä­män seu­rauk­se­na Ab­ra­ham ko­ko­si su­ku­aan ja läh­ti va­el­ta­maan Euf­rat-joen vart­ta luo­tee­seen uu­sil­le asuin­seu­duil­le. Mu­kaan läh­ti­vät ai­na­kin Saa­ra-vai­mo, Te­rah-isä ja Ha­ran-vel­jen poi­ka Lot per­hei­neen. Ha­ran it­se kuo­li jo var­sin nuo­re­na. Hä­nen tyt­tä­ren­sä Mil­ka oli avi­oi­tu­nut Ab­ra­ha­min toi­sen vel­jen Na­ho­rin kans­sa, mut­ta he jäi­vät Kal­de­an Uriin. Noin 900 ki­lo­met­rin va­el­luk­sen jäl­keen löy­tyi Ha­ra­nis­ta kau­pun­ki, jo­hon Ab­ra­ham su­kun­sa kans­sa aset­tui. Har­ra­nis­sa olon ai­ka­na Ab­ra­ha­min isä Te­rah kuo­li.

Ab­ra­ham seu­ra­si Ju­ma­lan kut­sua

Har­ra­nis­sa Ju­ma­la kut­sui Ab­ra­ha­mia ja ke­hot­ti hän­tä jät­tä­mään va­kiin­tu­neen asuin­pai­kan ja läh­te­mään koh­ti tun­te­ma­ton­ta: ”Läh­de maas­ta­si, asuin­si­joil­ta­si ja isä­si ko­dis­ta sii­hen maa­han, jon­ka minä si­nul­le osoi­tan” (1. Moos. 12:1). Tämä tie­si yli 600 ki­lo­met­rin vai­val­lois­ta va­el­lus­ta läpi ou­to­jen ja ka­ru­jen seu­tu­jen. Ab­ra­ham oli jo 75 vuo­den ikäi­nen. Mat­ka joh­ti Jor­dan-vir­ran var­sia seu­rail­len koh­ti ete­lää ja päät­tyi vii­mein Ne­ge­vin au­ti­o­maan lä­hel­le. Seu­tu ei ol­lut eri­tyi­sen he­del­mäl­lis­tä lam­mas­ta­lout­ta aja­tel­len. Ab­ra­ham vä­ki­neen jou­tui vä­lil­lä siir­ty­mään nä­län­hä­dän aja­ma­na ai­na Egyp­tiin as­ti.

Pit­kil­lä va­el­lus­mat­koil­laan Ab­ra­ham osoit­ti mo­nin eri ta­voin ole­van­sa us­ko­vai­nen mies. Hä­nen us­kol­li­suu­ten­sa Ju­ma­laan koh­taan ja kuu­li­ai­suu­ten­sa vai­keis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa oli pu­hut­te­le­vaa. Hän osoit­tau­tuu mat­kan var­rel­la rik­kaak­si ja kun­ni­oi­te­tuk­si kan­san­sa ja su­kun­sa pää­mie­hek­si. Nämä omi­nai­suu­det ei­vät kui­ten­kaan teh­neet hä­nes­tä it­se­käs­tä, yl­pe­ää tai it­se­riit­tois­ta ih­mis­tä. Hän läh­ti liik­keel­le, kun Ju­ma­la kut­sui, vaik­ka ei tien­nyt, min­ne tie kul­jet­ti. Mat­kan var­rel­la hän ra­ken­si Her­ral­le temp­pe­lin, kun oli tar­ve py­säh­tyä pi­dem­mäk­si ai­kaa. Alt­ta­ril­la hän uh­ra­si Her­ral­le ja ru­koi­li Ju­ma­lan apua, vaik­ka ai­na ei oli­si ol­lut mi­tään eri­tyis­tä hä­tää. Uh­raa­mi­nen Her­ral­le oli osoi­tus sii­tä, et­tä hän ha­lu­si säi­lyt­tää yh­tey­den Ju­ma­laan, joka oli hä­nel­le il­mes­ty­nyt. Tämä tar­ve hä­nel­lä oli niin hy­vi­nä ai­koi­na kuin hä­dän­kin het­kel­lä.

Lu­pauk­set täyt­ty­vät

Yh­teys ei ol­lut yk­si­puo­lis­ta. Ju­ma­la vas­ta­si Ab­ra­ha­min ru­kouk­siin ai­ka­naan. Hän myös an­toi lu­pauk­sia Ab­ra­ha­mil­le, joi­ta hän ajan tul­len täyt­ti: ”Minä teen si­nus­ta suu­ren kan­san ja siu­naan si­nua, ja si­nun ni­me­si on ole­va suu­ri ja sii­nä on ole­va siu­naus. Minä siu­naan nii­tä, jot­ka siu­naa­vat si­nua, ja ki­ro­an ne, jot­ka si­nua ki­ro­a­vat, ja si­nun saa­ma­si siu­naus tu­lee siu­nauk­sek­si kai­kil­le maa­il­man kan­soil­le.” (1. Moos. 12:2–3.) Lap­set­to­mal­le Ab­ra­ha­mil­le Ju­ma­la lu­pa­si jäl­ke­läi­siä niin pal­jon kuin me­ren ran­nas­sa on hiek­kaa ja kuin täh­tiä on tai­vaal­la.

Lu­paus al­koi hi­taas­ti to­teu­tua, kun Ju­ma­la an­toi Saa­ran syn­nyt­tää van­hoil­la päi­vil­lään Isa­kin. Us­ko to­sin jou­tui ko­e­tuk­sel­le, kun Ju­ma­la käs­ki Ab­ra­ha­min uh­ra­ta ai­noa poi­kan­sa Ju­ma­lal­le. Kun Ab­ra­ham täs­sä­kin ko­et­te­le­muk­ses­sa oli Ju­ma­lal­le kuu­li­ai­nen, Ju­ma­la ylis­ti Ab­ra­ha­min us­koa. ”Ab­ra­ham us­koi Ju­ma­lan, ja se lu­et­tiin hä­nel­le van­hurs­kau­dek­si” (Room. 4:3). Isak vält­tyi uh­raa­mi­sel­ta, kun Ju­ma­la an­toi si­jai­suh­rik­si oi­naan. Ju­ma­la osoit­ti ar­mah­ta­van­sa nii­tä jot­ka hä­neen us­ko­vat. Myö­hem­min Jee­sus ker­too Ab­ra­ha­min us­kos­ta: ”Tei­dän isän­ne Ab­ra­ham iloit­si sii­tä, et­tä sai­si näh­dä mi­nun päi­vä­ni. Hän näki sen ja rie­muit­si” (Joh. 8:56).

Us­ko on toi­voa, nä­ky­mät­tö­män nä­ke­mis­tä, jär­jel­le kä­sit­tä­mät­tö­män ym­mär­tä­mis­tä (Hebr. 11:1–3). Riit­tää­kö meil­lä malt­tia ja us­koa luot­taa Ju­ma­lan il­moi­tuk­seen ja Sa­naan, jon­ka hän meil­le il­moit­taa Py­hän Hen­gen kaut­ta seu­ra­kun­nas­saan. Roo­ma­lais­kir­jees­sä Paa­va­li va­roit­taa mei­tä mu­kau­tu­mas­ta tä­hän maa­il­maan. Sen si­jaan hän ke­hot­taa muut­tu­maan mie­len uu­dis­tuk­sen kaut­ta – us­kon kaut­ta – niin, et­tä osaam­me ar­vi­oi­da mikä on Ju­ma­lan tah­to, mikä oi­kein ja mikä hy­vää ja täy­del­lis­tä (Room. 12:1–2). Se opet­taa meil­le nöy­ryyt­tä, ar­mon ko­ke­mis­ta ja sen myö­tä Kris­tuk­sen ruu­miin eli Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan yh­tey­den tun­te­mis­ta. Teks­ti: Mik­ko Ul­jas

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään raa­ma­tun­koh­taa: 1. Moos. 12:1–9.

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 6/2014.