Aa­va meri au­ke­aa edes­sä. Pie­ni poi­ka pai­nau­tuu äi­tin­sä sy­liin ve­neen pe­räs­sä pe­lä­ten edes­sä ole­vaa ran­na­ton­ta, aal­toi­le­vaa mer­ta. Sy­lis­sä on tur­val­lis­ta. Tämä on var­hai­sin lap­suu­te­ni muis­to.

Raa­mat­tu ker­too Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­ta käyt­tä­en ku­vaa äi­dis­tä. Luon­nol­li­nen äi­ti syn­nyt­tää lap­sen­sa, an­taa lap­sel­leen rak­kaut­ta, ruo­kaa ja puh­taut­ta. äi­ti an­taa lap­sel­leen neu­vo­ja elä­mää var­ten, pyr­kii var­je­le­maan vaa­rois­sa.

Rak­kaut­ta

Jo­han­nes kir­joit­taa sa­no­mas­ta, joka on ol­lut alus­ta al­ka­en kuul­ta­vis­sa: mei­dän tu­lee ra­kas­taa toi­si­am­me (1. Joh. 3:11). Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon Ju­ma­lan las­ten kes­ki­näi­ses­tä rak­kau­des­ta ja sen säi­lyt­tä­mi­ses­tä. Mei­tä neu­vo­taan py­sy­mään kes­tä­vi­nä kes­ki­näi­ses­sä rak­kau­des­sa, ”sil­lä rak­kaus peit­tää pal­jot­kin syn­nit” (1. Piet. 4:8). Rak­kaus aut­taa tu­le­maan toi­meen toi­nen tois­tem­me kans­sa.

Efe­so­lais­kir­jees­sä neu­vo­taan myös säi­lyt­tä­mään rau­han si­tein Hen­gen luo­ma yh­teys (Ef. 4:2–3). Kun Ju­ma­lan Pyhä Hen­ki saa joh­taa elä­määm­me, sil­loin hän oh­jaa mei­tä sii­hen, mis­tä Paa­va­li kir­joit­taa. ”Hen­gen he­del­mää taas ovat rak­kaus, ilo, rau­ha, kär­si­väl­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus, lem­peys ja it­se­hil­lin­tä” (Gal. 5:22–23).

Ruo­kaa

Lap­si tar­vit­see ruo­kaa. Seu­ra­kun­nas­saan tai­vaal­li­nen Isäm­me an­taa meil­le elä­män lei­pää ja elä­vää vet­tä sa­nas­saan. Elä­män lei­pä ja elä­vä vesi on it­se Her­ra Jee­sus, Va­pah­ta­jam­me. Hän syn­tyi ”lei­pä­huo­nees­sa”, Bet­le­he­mis­sä. Jee­sus pu­hui luok­seen ko­koon­tu­neel­le vä­ki­jou­kol­le: ”Minä olen elä­män lei­pä. Joka tu­lee mi­nun luok­se­ni, ei kos­kaan ole nä­lis­sään, ja joka us­koo mi­nuun, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan (Joh. 6:35).

Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa sa­no­taan au­tu­aak­si, on­ni­tel­ta­vak­si, sitä, ”joka saa ol­la ate­ri­al­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa” (Luuk. 14:15). On tär­ke­ää, et­tem­me jää pois Ju­ma­lan las­ten ruo­ka­pöy­däs­tä. Myös se on tär­ke­ää, et­tem­me kyl­läs­ty hä­nen an­ta­maan­sa ruo­kaan, niin kuin ta­pah­tui au­ti­o­maa­va­el­luk­sen ai­ka­na (4. Moos. 21:4–9).

Puh­taut­ta

Raa­ma­tun vii­mei­ses­sä kir­jas­sa on kau­nis ku­vaus voit­ta­ji­na pe­ril­le pääs­seis­tä. ”Tä­män jäl­keen näin suu­ren kan­san­jou­kon, niin suu­ren, et­tei ku­kaan ky­en­nyt sitä las­ke­maan. Sii­nä oli ih­mi­siä kai­kis­ta mais­ta, kai­kis­ta kan­sois­ta ja hei­mois­ta, ja he pu­hui­vat kaik­kia kie­liä. He sei­soi­vat val­tais­tui­men ja Ka­rit­san edes­sä yl­lään val­ke­at vaat­teet ja kä­des­sään pal­mu­nok­sa. – – Yk­si van­him­mis­ta ky­syi mi­nul­ta: Kei­tä nämä val­ke­a­vaat­tei­set ovat? Mis­tä he ovat tul­leet? Minä vas­ta­sin: ’Her­ra sinä sen tie­dät.’ Hän sa­noi mi­nul­le: – Nämä ovat pääs­seet suu­res­ta ah­din­gos­ta. He ovat pes­seet vaat­teen­sa ja val­kais­seet ne Ka­rit­san ve­res­sä.” (Ilm. 7:9, 13–14.)

”Vaat­teit­ten pe­se­mi­seen”, syn­nin pois­pa­ne­mi­seen, ke­hot­taa myös tun­te­mat­to­mak­si jää­nyt Her­ran pal­ve­li­ja: ”Kun siis ym­pä­ril­läm­me on to­dis­ta­jia ko­ko­nai­nen pil­vi, pan­kaam­me pois kaik­ki mikä pai­naa ja syn­ti, joka niin hel­pos­ti kie­tou­tuu mei­hin. Juos­kaam­me sin­nik­kääs­ti lop­puun se kil­pai­lu, joka on edes­säm­me, kat­se suun­nat­tu­na Jee­suk­seen, us­kom­me pe­rus­ta­jaan ja täy­del­li­sek­si te­ki­jään.” (Hepr. 12:1–2). Kun suun­taam­me kat­seem­me Jee­suk­seen, nä­em­me Va­pah­ta­jam­me ar­mol­li­set kas­vot. Kas­vot, jois­sa nä­kyi rak­kaus ja an­teek­si­an­to pait­si kiel­tä­jä Pie­ta­ria, niin myös ka­val­ta­ja Juu­das­ta koh­taan. Pi­me­ään pai­nu­es­saan Juu­das ka­tui. Hän teki pa­ran­nus­ta vää­räs­sä pai­kas­sa – pai­kas­sa, mis­sä ei ol­lut­kaan an­teek­si­an­ta­mus­ta.

Meil­lä on suu­ri lah­ja: ri­pin ja syn­nin­pääs­tön siu­naus. Sik­si voim­me as­tua roh­ke­as­ti ar­mon val­tais­tui­men eteen, jot­ta sai­sim­me ar­moa ja lau­peut­ta ja jot­ta löy­täi­sim­me avun sil­loin, kun sitä tar­vit­sem­me (Hepr. 4:16).

Neu­vo­ja elä­mää var­ten

Ju­ma­lan sa­nas­ta nou­se­vat myös rak­kau­den neu­vot elä­mää var­ten. Ju­ma­lan laki on elä­män oma laki. Kym­me­nen käs­kyn laki, jon­ka Ju­ma­la an­toi Sii­nail­la Moo­sek­sen kaut­ta, an­taa neu­vot suh­tees­sa Ju­ma­laan ja lä­him­mäi­siim­me.

Hen­ki­lö­koh­tai­sen us­ko­ne­lä­män hoi­ta­mi­nen on tär­ke­ää. Tä­hän neu­voo apos­to­li Paa­va­li kir­jees­sään nuo­rel­le ys­tä­väl­leen: ”Säi­ly­tä us­ko ja hyvä oma­tun­to! Jot­kut ovat sen hy­län­neet ja ovat haak­si­rik­kou­tu­neet us­kos­saan” (1. Tim. 1:19). Apos­to­lien kir­joi­tuk­sis­sa on pal­jon niin sa­not­tua huo­neen­tau­luo­pe­tus­ta: ope­tus­ta sii­tä, mi­ten elä­vä us­ko vai­kut­taa ar­jes­sam­me. Juu­ri ar­jen elä­mäs­sä us­kom­me tu­lee ko­e­tel­luk­si. Ko­to­na, työ­pai­kal­la, naa­pu­reit­ten kes­ken, va­paa-ai­ka­nam­me, mat­koil­la ol­les­sam­me, siel­lä mis­sä kul­loin­kin toi­mim­me. Evan­ke­liu­mi on voi­ma kaik­kea syn­tiä ja saas­tai­suut­ta vas­taan. Pa­ran­nus­ta teh­den Ju­ma­lan lap­si saa va­el­taa iloi­sin ja va­pain sy­dä­min.

Var­je­lua, kuun­te­le­mis­ta, loh­du­tus­ta

Useim­mil­la meis­tä on oma­koh­tai­sia ko­ke­muk­sia sii­tä, mi­ten äi­ti kuun­te­lee. Hän pa­ran­taa, kun tu­lee haa­vo­ja. Näin hän loh­dut­taa las­taan. Tätä kaik­kea Ju­ma­la an­taa lap­sil­leen seu­ra­kun­nas­saan.

Sii­o­nin loh­du­tus tu­lee kau­niis­ti esil­le Her­ran siu­nauk­sen sa­nois­sa: ”Her­ra siu­nat­koon si­nua ja var­jel­koon si­nua. Her­ra kir­kas­ta­koon kas­von­sa si­nul­le ja ol­koon si­nul­le ar­mol­li­nen. Her­ra kään­tä­köön kas­von­sa si­nun puo­lee­si ja an­ta­koon si­nul­le rau­han. Isän ja Po­jan ja Py­hän Hen­gen ni­meen. Aa­men.”

Jor­ma Nii­ni­kos­ki

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 5/2014.