Ju­ma­la an­toi ih­mi­sen osak­si työn te­ke­mi­sen jo luo­mi­sen aa­mus­sa en­nen syn­tiin­lan­kee­mus­ta.

Ju­ma­lan aset­ta­man jär­jes­tyk­sen mu­kaan ih­mi­sen tuli vil­jel­lä ja var­jel­la maa­ta. Työ ei ol­lut ki­rous vaan siu­naus. Vas­ta syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen työ­hön tuli kuu­lu­maan ”lei­vän syö­mi­nen ot­sa hies­sä” eli työn­te­on vai­va ja ras­kaus. Työn te­ke­mi­nen kuu­luu ih­mi­sel­le ai­ko­jen alus­ta ai­ko­jen lop­puun, ”sil­lä niin kau­an kuin maa py­syy, ei lak­kaa kyl­vö ei­kä kor­juu” (1. Moos. 8:22).

Kuu­li­ai­suus työ­nan­ta­jal­le

Teem­me ajal­lis­ta työ­tä jon­kun työ­nan­ta­jan pal­ve­luk­ses­sa. Olem­me työ- tai vir­ka­suh­tees­sa esi­mer­kik­si jul­ki­sor­ga­ni­saa­ti­oon, jär­jes­töön, yk­si­tyi­seen yri­tyk­seen, osuus­kun­taan tai sää­ti­öön. Työs­tä vas­ta­taan vii­me kä­des­sä työ­nan­ta­jal­le, jota ylim­pä­nä edus­taa usein or­ga­ni­saa­ti­on hal­li­tus tai vas­taa­va toi­mie­lin. Yk­si­ny­rit­tä­jä­kin on vas­tuus­sa ai­na­kin it­sel­leen ja ra­hoit­ta­jil­leen.

Työn te­ke­mi­sel­lä pal­ve­lem­me lä­him­mäi­si­äm­me ja koko yh­teis­kun­taa. Työs­tä saa­dul­la pal­kal­la han­kim­me ruu­an, vaat­teet ja muut vält­tä­mät­tö­mät tar­peet. Työn­te­ki­jöi­nä luo­vu­tam­me osan pal­kas­ta ve­roi­na yh­teis­kun­nan käyt­töön. Työ­nan­ta­jam­me­kin osal­lis­tuu yh­teis­kun­nan ra­ken­ta­mi­seen yh­tei­sö­ve­ro­ja mak­sa­mal­la. Ve­ro­va­ro­ja käy­te­tään kaik­kien yh­tei­sek­si hy­väk­si: sai­raan­hoi­don yl­lä­pi­toon, mak­sut­to­man pe­ru­so­pe­tuk­sen ja kou­lu­ruo­kai­lun jär­jes­tä­mi­seen tai vaik­ka­pa kir­jas­to­jen toi­min­taan ja yleis­ten tei­den kun­nos­tuk­seen.

Syn­tiin­lan­kee­muk­sen tur­me­le­ma ih­mi­nen on luon­nos­taan tai­pu­vai­nen suo­rit­ta­maan työn­sä lais­kas­ti tai pyr­kien mak­si­moi­maan it­sel­leen saa­ta­van hyö­dyn. Työ­tä ei ai­na teh­dä toi­sen hy­väk­si niin hy­vin kuin it­sel­le teh­täi­siin tai esi­mie­hen läs­nä ol­les­sa työt teh­dään pa­rem­min kuin hä­nen pois­sa ol­les­saan.

Jos­kus voi­daan ah­neu­den seu­rauk­se­na pyr­kiä te­ke­mään mah­dol­li­sim­man pal­jon mah­dol­li­sim­man no­pe­as­ti jät­tä­en te­ke­mät­tä sel­lai­sia työ­vai­hei­ta, mit­kä ei­vät näy työn val­mis­tut­tua. Työ­vai­hei­den lai­min­lyön­ti esi­mer­kik­si ra­ken­nu­sa­lal­la voi tul­la nä­ky­viin vas­ta vuo­sien ku­lut­tua, jol­loin työn­te­ki­jä on eh­kä jo toi­sen työ­nan­ta­jan pal­ve­luk­ses­sa. Työ­nan­ta­jal­le voi koi­tua täl­lai­ses­ta me­net­te­lys­tä huo­mat­ta­vat ta­lou­del­li­set tap­pi­ot.

Paa­va­lin Ko­los­sa­lais­kir­jees­sä esit­tä­mät neu­vot työn­te­ki­jöil­le oh­jaa­vat vil­pit­tö­mään, sy­dä­mes­tä läh­te­vään työ­nan­ta­jan kun­ni­oit­ta­mi­seen. Työ­tä ei sai­si teh­dä mie­lis­te­le­vä­nä sil­män­pal­ve­li­ja­na, vaan re­hel­li­ses­ti, ah­ke­ras­ti ja epäit­sek­kääs­ti. Ai­taa ei tu­li­si ylit­tää siel­tä, mis­sä se on ma­ta­lin.

Te­ki­jäl­lä on vas­tuun­sa

Ju­ma­lan sana oh­jaa esi­val­taus­kol­li­suu­teen. Paa­va­lin mu­kaan ”jo­kai­sen on suos­tut­ta­va esi­val­tan­sa alai­suu­teen. Ei­hän ole esi­val­taa, joka ei oli­si Ju­ma­lal­ta pe­räi­sin, hä­nel­tä ovat val­lan­käyt­tä­jät saa­neet val­tuu­ten­sa.” (Room. 13:1.)

Työ­pai­kal­la esi­val­taa ovat esi­mie­het ja työ­nan­ta­ja. Työn­te­ki­jöi­nä olem­me vas­tuus­sa työs­täm­me, sen mää­räs­tä, laa­dus­ta ja sii­tä, mi­ten käy­täm­me työ­ai­kaa. Pyhä Hen­ki oh­jaa kris­tit­tyä tun­nol­li­suu­teen. Har­maan ta­lou­den tu­ke­mi­nen ve­ro­ja kier­tä­mäl­lä tai työ­nan­ta­jan omai­suu­den anas­ta­mi­nen ei­vät ole hy­vän oman­tun­non mu­kais­ta toi­min­taa. Ko­los­sa­lais­kir­je muis­tut­taa vas­tuus­tam­me to­te­a­mal­la, kuin­ka vää­rin­te­ki­jä saa mak­saa te­ke­män­sä vää­ryy­den.

Työl­lä pal­ve­lem­me Ju­ma­laa

Jo­kai­nen työ on Ju­ma­lan an­ta­ma kut­su­mus ja Ju­ma­lan lah­ja, jol­la pal­ve­lem­me lä­him­mäis­ten ja yh­teis­kun­nan li­säk­si vii­me kä­des­sä Ju­ma­laa. Hän on pe­rim­mäi­nen työ­nan­ta­jam­me. Työn­te­ol­lam­me jat­kam­me Ju­ma­lan pa­ra­tii­sis­sa ih­mi­sel­le an­ta­maa ke­ho­tus­ta ”vil­jel­lä” maa­ta.

Olem­me Luo­jan työ­to­ve­rei­ta. Hän pi­tää yl­lä elä­mää, ja se on ih­mi­sen­kin teh­tä­vä. Työm­me ja elä­män­teh­tä­väm­me, koko jo­ka­päi­väi­nen elä­mäm­me, on Ju­ma­lal­le tar­koi­tet­tua ”mie­lui­saa uh­ria” (Room. 12:1). Kai­ken mitä teem­me, mei­dän tu­li­si teh­dä niin kuin Her­ral­le ei­kä ih­mi­sil­le. Työn kaut­ta saam­me ko­kea myös elä­män tar­koi­tus­ta.

Suh­de työ­hön vää­ris­tyy sil­loin, kun le­po­päi­vä unoh­tuu. Työs­tä voi tul­la epä­ju­ma­la, elä­män tär­kein asia. Ju­ma­la it­se le­pä­si luo­mi­sen töis­tään seit­se­män­te­nä päi­vä­nä ja aset­ti näin työn ja le­von vaih­te­lun. Ai­na on vält­tä­mä­tön­tä työ­tä, jota on teh­tä­vä myös py­hä­päi­vi­nä, mut­ta yh­teis­kun­nan muut­tu­mi­nen 24/7-yh­teis­kun­nak­si muun mu­as­sa kau­pan alal­la on huo­les­tut­ta­va ke­hi­tys­suun­ta.

Kol­mas käs­ky oh­jaa le­po­päi­vän py­hit­tä­mi­seen. Käs­kyn on sa­not­tu ole­van maa­il­man en­sim­mäi­nen työ­ai­ka­la­ki. Mart­ti Lut­her ym­mär­si kol­man­nen käs­kyn tar­koi­tuk­sek­si pait­si le­pää­mi­sen myös py­hit­tä­mi­sen eli py­säh­ty­mi­sen Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le. Käs­kyn nou­dat­ta­mi­nen on kuu­li­ai­suut­ta Ju­ma­lal­le.

Ari Pel­ko­nen

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 19.7.2017

Poh­jau­tuu raa­ma­tun­koh­taan Kol. 3:22–25.

Ku­vi­tus­ku­va: Heik­ki Vuo­no­ka­ri