Har­ri Vä­hä­jylk­kä

Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä il­mes­tyy tänä vuon­na ar­tik­ke­li­sar­ja Hen­gen he­del­mis­tä. Mitä Hen­gen he­del­mät ovat ny­ky­ään us­ko­vai­sen hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa elä­mäs­sä, per­hees­sä, yh­teis­kun­nas­sa sekä Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa?

Paa­va­li lu­et­te­lee ja ker­too, kuin­ka Hen­gen he­del­mää ovat rak­kaus, ilo, rau­ha, kär­si­väl­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus, lem­peys ja it­se­hil­lin­tä (Gal. 5:22–23). Näi­tä he­del­miä kä­si­tel­lään tu­le­vis­sa nu­me­rois­sa yk­si­tel­len. Aihei­ta va­lo­te­taan ar­kie­lä­män esi­merk­kien avul­la.

Elän­kö Kris­tuk­sen oma­na?

Jee­sus opet­ti, kuin­ka puu, ih­mi­nen, tun­ne­taan he­del­mis­tään. Olii­vi­puus­sa kas­vaa olii­ve­ja, vii­ni­köyn­nös tuot­taa vii­ni­ry­pä­lei­tä. Hyvä ja ter­ve puu tuot­taa hy­vän he­del­män ja huo­no eli sai­ras puu puo­les­taan huo­non he­del­män.

Jee­suk­sen mu­kaan sy­dä­men tila nä­kyy niis­sä he­del­mis­sä, jot­ka ih­mi­ses­sä tu­le­vat il­mi (Matt. 12:33). Myös Paa­va­li kir­joit­taa täs­tä kä­si­tel­les­sään li­han ja Hen­gen he­del­miä Ga­la­ta­lais­kir­jees­sä.

Tuol­loin ei pu­hu­ta yk­sit­täi­ses­tä lan­kee­muk­ses­ta tai jos­tain ih­mi­sen hy­väs­tä te­os­ta. Kyse on ih­mi­sen sie­lun ti­las­ta Ju­ma­lan edes­sä. He­del­mät ker­to­vat sen, elää­kö ih­mi­nen hen­gel­li­ses­sä val­keu­des­sa Kris­tuk­sen oma­na vai epä­us­kos­sa pi­mey­den ruh­ti­naan or­ja­na.

Us­ko­vai­nen it­se ei usein­kaan huo­maa sitä he­del­mää, jon­ka Ju­ma­la saa hä­nes­sä ai­kaan Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta. Toi­saal­ta voi ol­la myös niin, et­tä epä­us­koon jou­tu­nut ei ha­vait­se nii­tä he­del­miä, joi­ta epä­us­ko tuot­taa.

Kir­jeet Paa­va­lin ni­mis­sä

Uu­si tes­ta­ment­ti si­säl­tää yh­teen­sä kol­me­tois­ta apos­to­li Paa­va­lin kir­jet­tä. Raa­ma­tun­tut­ki­jat pi­tä­vät osaa kir­jeis­tä Paa­va­lin omi­na kir­jei­nä ja osaa puo­les­taan hä­nen ni­miin­sä lai­tet­tui­na kir­jei­nä.

Omia kir­jei­tään Paa­va­li sa­ne­li kir­ju­ril­le, ku­ten on ha­vait­ta­vis­sa vaik­ka­pa roo­ma­lais­kir­jeen lo­pus­sa. Sii­nä ter­vei­siä lä­het­tää kir­ju­ri Ter­tius, ”us­kon­vel­jen­ne, joka olen sa­ne­lun mu­kaan kir­joit­ta­nut tä­män kir­jeen” (Room. 16:22).

Paa­va­li on usein lait­ta­nut kir­jei­siin­sä lop­puun oma­kä­ti­ses­ti lop­pu­sa­nat eli erään­lai­sen al­le­kir­joi­tuk­sen. Olen­nais­ta kui­ten­kin on, et­tä kir­jei­den ko­ko­nai­suus on osa kaa­no­nia eli Raa­mat­tua. Raa­mat­tu puo­les­taan on Ju­ma­lan il­moi­tus­ta ja Ju­ma­lan sa­naa.

Ga­la­ta­lais­kir­je kiis­ta­ti­lan­tee­seen

Paa­va­li piti kir­jeit­se yh­teyt­tä seu­ra­kun­tiin, jot­ka oli­vat hä­nen mat­ko­jen­sa ai­ka­na syn­ty­neet evan­ke­liu­min ju­lis­tuk­sen tu­lok­se­na. Kir­jet­tä ga­la­ta­lai­sil­le ei lä­he­tet­ty vain yh­teen seu­ra­kun­taan, vaan Ga­la­ti­an alu­eel­le syn­ty­nei­siin usei­siin seu­ra­kun­tiin.

Kir­jeen laa­ti­mi­sen syy­nä oli seu­ra­kun­nis­sa syn­ty­neet kiis­ta- tai jopa krii­si­ti­lan­teet. Evan­ke­liu­min opis­ta oli syn­ty­nyt kiis­taa.

Seu­ra­kun­tiin oli il­maan­tu­nut juu­ta­laisk­ris­tit­ty­jä opet­ta­jia, jot­ka opet­ti­vat us­kon saa­nei­ta toi­sin kuin Paa­va­li oli opet­ta­nut. Nämä vaa­ti­vat kään­ty­nei­tä nou­dat­ta­maan Moo­sek­sen la­kia.

Paa­va­li ku­vaa erit­täin suo­rin sa­na­kään­tein, kuin­ka täl­lai­nen ope­tus on vää­rää ja va­hin­gol­lis­ta. Hän va­roit­taa vää­räs­tä ope­tuk­ses­ta to­de­ten: ”Mi­tään tois­ta evan­ke­liu­mia ei kui­ten­kaan ole. Jot­kut vain häm­men­tä­vät tei­dän aja­tuk­si­an­ne ja ko­et­ta­vat vää­ris­tää Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mia.” (Gal. 1:7.)

Hän va­roit­taa ga­la­ta­lai­sia pa­laa­mas­ta lain al­le, sil­lä se ei ih­mis­tä pe­las­ta. Pe­las­tus saa­vu­te­taan ai­no­as­taan us­kol­la Kris­tuk­seen.

Pe­las­tus ih­mi­sen ul­ko­puo­lel­ta

Paa­va­lin sel­keä ope­tus on tar­peen myös oma­na ai­ka­nam­me. Us­ko on lah­jaa ja osal­li­suut­ta Jee­suk­sen an­si­o­työ­hön ja van­hurs­kau­teen.

Us­ko­vai­ses­ta­kaan ih­mi­ses­tä ei kos­kaan löy­dy muu­ta Ju­ma­lal­le kel­paa­vaa kuin Kris­tuk­sen van­hurs­kaus. Tä­män Ju­ma­la an­taa täy­del­li­se­nä lah­ja­na ja ar­mos­ta, il­man ih­mi­sen omaa osuut­ta.

Kil­voi­tus, tais­te­lu syn­tiä vas­taan ja evan­ke­liu­min ar­von mu­kai­nen elä­mä ovat ne­kin Ju­ma­lan Py­hän Hen­gen vai­ku­tus­ta ih­mi­ses­sä.

Hen­ki ja liha tais­te­le­vat ih­mi­ses­sä

Paa­va­li ku­vaa kir­jees­sään ga­la­ta­lai­sil­le sitä tais­te­lua, jota us­ko­vai­nen ih­mi­nen ko­kee omas­sa it­ses­sään: ”Liha ha­lu­aa tois­ta kuin Hen­ki, Hen­ki tois­ta kuin liha. Ne so­ti­vat toi­si­aan vas­taan, ja sik­si te et­te tee mitä tah­toi­sit­te.” (Gal. 5:17.)

Ti­lan­ne on tut­tu jo­kai­sel­le us­ko­vai­sel­le. Vaik­ka oli­si ha­lua vält­tää syn­tiä ja kiu­sauk­sia, ih­mi­nen jou­tuu pet­ty­mään it­seen­sä ker­ta toi­sen­sa jäl­keen.

Ih­mi­nen on to­del­la kak­si­o­sai­nen. Us­ko­vai­nen on syn­ti­nen, mut­ta us­kon myö­tä ar­mah­det­tu syn­ti­nen. Us­kon kaut­ta ih­mi­nen omis­taa kui­ten­kin Py­hän Hen­gen. Paa­va­li roh­kai­see­kin, et­tä us­ko­vai­set an­tai­si­vat tä­män Hen­gen oh­ja­ta elä­mään­sä.

Oma­van­hurs­kaus on kiu­saus

Raa­mat­tu kut­suu ih­mi­sen syn­tis­tä osaa ”li­hak­si”. Tämä osa ih­mi­ses­tä ei luo­ta Ju­ma­lan täy­del­li­seen ar­moon. Liha on lii­tos­sa sie­lun­vi­hol­li­sen kans­sa, joka ei an­tai­si ih­mi­sen us­koa vain ar­mos­ta.

Tämä oli nä­ky­vis­sä myös Ga­la­ti­an seu­ra­kun­nis­sa. Kaut­ta ai­ko­jen yk­si ih­mi­sen kiu­saus on ol­lut oma­van­hurs­kaus, jol­loin pelk­kään ar­moon ha­lu­taan li­sä­tä jo­tain omaa. Ju­ma­lal­le ha­lu­taan tuo­da esil­le omaa eri­no­mai­suut­ta, moit­tee­ton­ta ja hurs­kas­ta elä­mää.

Sii­nä, mis­sä maa­il­mal­li­set syn­nit nä­ky­vät ulos­päin ih­mi­sen elä­mäs­sä, oma­van­hurs­kaus puo­les­taan kie­tou­tuu hy­vyy­den, jopa täy­del­li­syy­den kaa­puun. Maa­il­mal­li­suus ja te­ko­syn­nit yleen­sä nä­ky­vät myös ai­em­min kuin oma­van­hurs­kaus, joka se­kin vie hoi­ta­mat­to­ma­na epä­us­koon ja lain al­le.

Läh­teet:- Ga­la­ta­lais­kir­jeen se­li­tys, Mart­ti Lut­her. SLEY-kir­jat 2003.- Joh­da­tus Raa­mat­tuun, Kuu­la, Nis­si­nen, Riek­ki­nen. Kir­ja­pa­ja 2003.- Paa­va­li, kris­ti­nus­kon en­sim­mäi­nen te­o­lo­gi, Kuu­la. Edi­ta 2001.