Pek­ka Syr­jä­nie­mi

Sain omas­sa työs­sä­ni seu­ra­kun­nan kant­to­ri­na teh­tä­väk­si pi­tää op­pi­tun­nin ai­hees­ta maa­il­man syn­ty. Luim­me Raa­ma­tun alus­ta Her­ran sa­naa, kuin­ka oli pi­me­ää ja Ju­ma­la loi sa­nal­laan val­keu­den.

Ky­syin, et­tä mikä val­keus tuli? Sain eh­do­tuk­sia, et­tä au­rin­ko, kuu, täh­det ja lo­puk­si jopa re­von­tu­let. Sa­noin, et­tä eh­do­tuk­set ovat hy­viä, mut­ta ei­vät ole oi­kein, sil­lä nämä ele­men­tit Ju­ma­la loi vas­ta nel­jän­te­nä päi­vä­nä.

Luim­me kir­jees­tä ko­rint­to­lai­sil­le, et­tä Ju­ma­la, joka käs­ki val­keu­den pais­taa pi­mey­des­tä, va­lai­si sy­dä­mem­me. Tämä Ju­ma­lan kirk­kaus, joka sä­tei­lee Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kas­vois­ta, le­vit­tää va­loa. (2. Kor. 4:6.) Tä­män kirk­kau­den Ju­ma­la näki niin hy­väk­si, et­tä hän erot­ti val­keu­den pi­mey­des­tä. Tuli päi­vä ja ja tuli yö; tuli Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja sie­lun­vi­hol­li­sen val­ta­kun­ta. Nämä ta­pah­tui­vat en­nen yh­den­kään ih­mi­sen luo­mis­ta. Sil­loin oli jo läs­nä kol­miyh­tei­nen Ju­ma­la: Isä, Poi­ka ja Pyhä Hen­ki.

Mo­net vir­ret, joi­ta op­pi­tun­nil­la lau­loim­me, oli­vat hy­vin ku­vaa­via: To­tuu­den Hen­ki, joh­da sinä mei­tä et­sies­säm­me val­keu­den tei­tä (VK 484:1); Kris­tus valo val­keu­den, Isän poi­ka iä­i­nen (VK 536:1). Aa­mu­vir­si 532 pu­huu Jee­suk­sen val­mis­ta­mas­ta lu­nas­tus­työs­tä ja Sa­nan val­keu­des­ta. Vir­ren joh­dol­la kä­vim­me vilk­kaan kes­kus­te­lun ky­sy­myk­si­neen.

Raa­ma­tus­ta luim­me val­keu­des­ta, kuin­ka ”Si­nun sa­na­si on lamp­pu, joka va­lai­see as­ke­lee­ni, se on valo mi­nun mat­kal­la­ni” (Ps.119:105). Jee­sus myös sa­noo ole­van­sa maa­il­man val­keus: ”Minä olen maa­il­man valo. Se, joka seu­raa mi­nua, ei kul­je pi­me­äs­sä, vaan hä­nel­lä on elä­män valo.” (Joh. 8:12.) Jee­suk­sen mu­kaan Ju­ma­lan lap­set ovat tääl­lä maan pääl­lä maa­il­man val­keu­te­na. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on Ju­ma­lan juh­la­kau­pun­ki, vuo­rel­le ra­ken­net­tu, jota ei voi peit­tää, sil­lä Ju­ma­la an­taa täy­del­li­sen kirk­kau­den pais­taa Sii­o­nis­ta. (Matt. 5:14; Ps. 52:2.)

Roh­kais­tuin pu­hu­maan heil­le myös syn­tien an­teek­si an­ta­mi­ses­ta, jota us­ko­vai­set to­teut­ta­vat edel­leen Jee­suk­sen käs­kys­tä. Ju­lis­tin heil­le Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta syn­nin­pääs­tön Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Me olem­me kui­ten­kin vain kyl­vö­mie­het. Ju­ma­la on kas­vun an­ta­ja.

Val­keu­den vas­ta­koh­ta on pi­meys. Kun Ju­ma­lan omai­suus­kan­sa Is­ra­el oli läh­dös­sä Egyp­tiin or­juu­des­ta, hei­dän asuin­pai­kas­saan Go­se­nin maas­sa oli puo­li­päi­vän val­keus. Sitä vas­toin egyp­ti­läis­ten kes­kuu­des­sa oli niin sank­ka pi­meys, et­tä sii­hen pys­tyi no­jaa­maan.

On­ko tämä ai­kam­me juu­ri sa­man­lai­nen? Elä­vän Ju­ma­lan sa­nan ope­tus la­kais­taan usein ma­ton al­le, ja ih­mi­nen nos­taa it­sen­sä sen ylä­puo­lel­le. ”Mei­dän tu­lee pel­jä­tään ja ra­kas­taa Ju­ma­laa, niin et­tem­me hal­vek­si saar­naa ja Ju­ma­lan sa­naa, vaan pi­däm­me sen py­hä­nä, mie­lel­läm­me sitä kuu­lem­me ja opim­me” (Vähä ka­te­kis­mus).