Samu Lu­mi­jär­vi

Ih­mi­sen ajal­li­seen elä­mään si­säl­tyy kär­si­mys. Kär­si­mys­tä voi­vat ai­heut­taa esi­mer­kik­si ki­vut, sai­rau­det, mie­len haas­teet, ih­mis­suh­de­vai­keu­det tai ta­lou­del­li­nen ah­din­ko. Us­kon ja oman­tun­non ky­sy­myk­siin voi liit­tyä hen­gel­lis­tä vai­vaa.

Kaut­ta ai­ko­jen ih­mi­siä on as­kar­rut­ta­nut kär­si­myk­sen mer­ki­tys. It­sel­le­ni elä­män kär­si­myk­set ja vai­vat muis­tut­ta­vat sii­tä, et­tä maan pääl­lä ei voi saa­vut­taa täy­del­li­syyt­tä. Täy­del­li­syys saa­vu­te­taan us­kon kaut­ta ajan ra­jan ta­ka­na. Tai­vaas­sa kär­si­mys on pois­sa. Sil­loin Ju­ma­lan lap­si saa le­vä­tä kaik­kien vai­vo­jen jäl­keen. Oleel­lis­ta on, et­tä tääl­lä kär­si­myk­sen maas­sa saa us­koa syn­nit an­teek­si ja elää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan hoi­dos­sa. ”On loh­du­tuk­se­na ris­tin tiel­lä: ei pilk­kaa tai­vaas­sa ole siel­lä. Jää ris­ti vai­voi­neen pääl­le maan, ja au­tuus ar­mos­ta an­ne­taan.” (SL 61:7.)

Syn­ti ai­heut­taa pal­jon kär­si­mys­tä ja vai­vaa. En­nen kaik­kea se haa­voit­taa oman­tun­non ja erot­taa ih­mi­sen Ju­ma­las­ta. Syn­nin palk­ka on kuo­le­ma, mut­ta Ju­ma­lan ar­mo­lah­ja on ian­kaik­ki­nen elä­mä Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, mei­dän Her­ras­sam­me (Room. 6:23). Kris­tus kär­si ja kuo­li mei­dän puo­les­tam­me, jot­ta pää­si­sim­me us­kon kaut­ta va­paak­si syn­nis­tä, saa­vut­tai­sim­me tun­non rau­han ja ian­kaik­ki­sen elä­män. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ju­lis­te­taan Py­hän Hen­gen voi­mal­la syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta. Sitä tar­jo­taan us­kot­ta­vak­si ar­mos­ta, il­man omia te­ko­ja.

Psal­min 13 kir­joit­ta­ja kään­tyy sy­dä­men tus­kan ja ah­dis­tuk­sen val­las­sa ru­kouk­sin Ju­ma­lan puo­leen. Mah­dol­li­ses­ti jo pit­kään jat­ku­neen kär­si­myk­sen kes­kel­lä hän ko­kee, et­tä Ju­ma­la on peit­tä­nyt hä­nel­tä kas­von­sa. Kui­ten­kin hän vii­mei­ses­sä ja­kees­sa tuo esiin luot­ta­muk­sen Ju­ma­lan ar­moon ja il­mai­see ilon ja kii­tol­li­suu­den sii­tä, et­tä Ju­ma­la pi­tää hä­nes­tä huo­len.

Kai­kis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa saam­me kään­tyä ru­kouk­sin Ju­ma­lan puo­leen. Paa­va­li kir­joit­taa: ”Äl­kää ol­ko mis­tään huo­lis­san­ne, vaan saat­ta­kaa ai­na se, mitä tar­vit­set­te, ru­koil­len, ano­en ja kiit­tä­en Ju­ma­lan tie­toon. Sil­loin Ju­ma­lan rau­ha, joka ylit­tää kai­ken ym­mär­ryk­sen, var­je­lee tei­dän sy­dä­men­ne ja aja­tuk­sen­ne, niin et­tä py­syt­te Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa.” (Fil. 4:6–7.)

Elä­män vai­keuk­sien ja ah­dis­tus­ten­kin kes­kel­lä Ju­ma­lan lap­si saa elää tur­vas­sa. Us­ko­vai­nen saa luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja huo­len­pi­toon. Ju­ma­la an­taa voi­man kul­kea vai­kei­den­kin ko­e­tus­ten läpi (1. Kor. 10:13). Tun­non haa­vo­ja ja syn­nin vai­vo­ja saa hoi­taa an­teek­si­an­ta­muk­sen läh­teil­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Ju­ma­lan sana ruok­kii ja loh­dut­taa kuo­le­ma­ton­ta sie­lua sekä vii­toit­taa tie­tä tai­vaa­seen.

Jee­sus loh­dut­ti ope­tus­lap­si­aan en­nen tai­vaa­seen as­tu­mis­taan, et­tä ope­tus­lap­set saa­vat ol­la hy­väs­sä tur­vas­sa, vaik­ka ovat­kin maa­il­mas­sa ah­taal­la (Joh. 16:33). Hän lu­pa­si jät­tää ope­tus­lap­siin rau­han, joka on eri­lai­nen kuin mitä maa­il­ma voi tar­jo­ta (Joh. 14:27). Se on oman­tun­non rau­haa, jon­ka saa ai­kaan Pyhä Hen­ki.

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on ole­muk­sel­taan van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa Py­häs­sä Hen­ges­sä (Room. 14:17). Tätä Ju­ma­lan lap­si saa ko­kea jo tääl­lä ajas­sa, mut­ta täy­del­li­ses­ti ker­ran tai­vaas­sa. Kan­nat­taa siis us­koa.