Klaus Kal­li­o­ran­ta

Meis­sä ih­mi­sis­sä on eri­lai­sia sa­nan­käyt­tä­jiä. Toi­set ovat hy­vin pu­he­li­ai­ta, toi­set vä­hä­sa­nai­sem­pia. Hil­jai­sen oloi­set lä­him­mäi­set­kin saat­ta­vat tu­tus­sa seu­ras­sa in­tou­tua pu­he­li­aik­si. Eri­lai­suus on rik­kaus täs­sä­kin asi­as­sa.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä van­has­taan Suo­mes­sa on ar­vos­tet­tu sel­lais­ta, joka käyt­tää sa­no­ja har­ki­ten. Täs­tä ker­to­vat eri­lai­set sa­non­nat, ku­ten ”Pu­hu­mi­nen ho­pe­aa, vai­ke­ne­mi­nen kul­taa” tai ”Tyh­jät tyn­ny­rit ko­li­se­vat eni­ten”.

En­si sun­nun­tain teks­tit pu­hu­vat pal­jon pu­hu­mi­ses­ta. Tämä se­lit­tyy sil­lä, et­tä van­has­sa evan­ke­liu­mi­kir­jas­sa ky­sei­sen sun­nun­tain ot­sik­ko oli Pu­heem­me. Ajat­te­len, et­tä tuon py­hä­päi­vän teks­tit kut­su­vat yhä miet­ti­mään sitä vas­tuu­ta, jota pu­hu­mi­seen liit­tyy. Olem­me ai­na it­se vas­tuus­sa niis­tä sa­nois­ta, joi­ta pääs­täm­me suus­tam­me ulos.

Tu­le­van sun­nun­tain Van­han tes­ta­men­tin lu­ku­kap­pa­le on Sa­nan­las­ku­jen kir­jas­ta: ”Syvä kuin meri on har­kit­tu puhe, vir­rak­si pai­suu vii­sau­den läh­de. Ei ole oi­kein pi­tää syyl­li­sen puol­ta ja sor­taa syy­tön­tä oi­keu­des­sa. Rii­ta on lä­hel­lä, kun tyh­mä pu­huu, hän kärt­tää it­sel­leen sel­kä­sau­naa. Oma suu on tyh­män tuho, omat sa­nat pu­no­vat hä­nel­le an­san. Ma­ke­al­ta mais­tu­vat pa­net­te­li­jan pu­heet, ne pai­nu­vat sy­väl­le si­sim­pään.” (Sa­nanl.18:4–8.) ”Kie­len va­ras­sa on elä­mä ja kuo­le­ma – niin kuin kiel­tä vaa­lit, niin kor­jaat he­del­mää” (Sa­nanl. 18:21).

Ajat­te­len, et­tä mei­dän ai­ka­nam­me vas­tuu sa­nois­tam­me ko­ros­tuu ai­van eri­tyi­ses­ti. So­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa, jos­sa käy­dään pal­jon kes­kus­te­lua, oman mie­li­pi­teen esit­tä­mi­nen on­nis­tuu hel­pos­ti ja no­pe­as­ti.

Sik­si kes­kus­te­lu­pals­tat ja kom­ment­ti­ken­tät täyt­ty­vät lii­an usein har­kit­se­mat­to­mis­ta, re­pi­vis­tä ja pa­haa miel­tä ai­heut­ta­vis­ta sa­nois­ta. Ei­kä ai­na tar­vit­se edes sa­noa mi­tään – jo­hon­kin uu­ti­seen tai päi­vi­tyk­seen jä­tet­ty pilk­ka­nau­ru­re­ak­tio ker­too enem­män kuin tu­hat sa­naa.

Usein kom­pas­te­lem­me sa­nois­sam­me myös re­aa­li­maa­il­mas­sa, oman ko­din sei­nien­kin si­säl­lä. Vä­sy­nei­nä ja asi­oi­den ka­sau­tu­es­sa sa­nom­me jopa niil­le kai­kis­ta rak­kaim­mil­le lä­him­mäi­sil­lem­me asi­oi­ta, joi­ta ka­dum­me myö­hem­min.

Kun­pa ai­na jak­sai­sim­me har­ki­ta sa­no­jam­me, miet­tiä kah­teen tai use­am­paan­kin ker­taan en­nen ää­neen pu­hu­mis­ta tai näp­päi­men pai­nal­lus­ta: kan­nat­taa­ko?

Sa­nat saa­vat siis ai­kaan mo­nen­lais­ta huo­noa, mut­ta on­nek­si myös pal­jon hy­vää. Har­ki­tut, pai­kal­leen osu­vat, ra­ken­ta­vat, loh­dut­ta­vat ja vä­lit­tä­vät sa­nat saa­vat ai­kaan hy­vää ja ruok­ki­vat hy­vän kier­ret­tä. Sa­no­taan, et­tä pie­nis­tä pu­rois­ta syn­tyy iso vir­ta. Rak­kaus ja vä­lit­tä­mi­nen myös sa­noil­la il­mais­tu­na syn­nyt­tä­vät li­sää rak­kaut­ta ja vä­lit­tä­mis­tä.

Kal­lein­ta, mitä sa­noil­la voi il­mais­ta, on ar­mon evan­ke­liu­mi, ilo­sa­no­ma an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta Jee­suk­sen täh­den. Se hoi­taa ja kor­jaa myös nii­tä haa­vo­ja, joi­ta huo­not sa­nat saa­vat ai­kaan.

Äl­köön sen ää­ni kos­kaan vai­et­ko us­ko­vai­sis­sa ko­deis­sa, Ju­ma­lan las­ten seu­rois­sa tai mis­sään, mis­sä elä­vää us­koa löy­tyy. Se ää­ni on su­lois­ta pu­het­ta, joka roh­kai­see en­nen us­ko­nei­ta edel­leen us­ko­maan ja joka kut­suu vie­lä ek­syk­sis­sä har­hai­le­via ko­tiin, Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.