Matti Kontkanen
Mikähän siinä on, kun arjen keskellä löydän itseni toistuvasti turmeluksessa? Joskus turmelus liittyy siihen, että kanssaihmiset eivät ole toimineet toivomallani tavalla. Toisinaan taas mieltä apeuttaa se, että Jumala ei ole johdattanut asioita ja elämääni toivomallani tavalla.
Ovatko siis kanssaihmiset erehtyneet, ja eikö Jumala ole ottanut minua riittävästi huomioon? Vai olenko itse viallinen? Vai onko kenties niin, että en osaa asettaa omia odotuksiani oikein suhteessa lähimmäisiini ja Jumalaan? Hyväksi luotu ihmisluonto on turmeltunut niin, ettei se toimi moitteettomasti suhteessa toisiin ihmisiin ja Luojaansa.
Lapsena tein saven valamista varten pyörivän pöydän, dreijan. Pellon laidalta sain savea, tai ainakin jotain saven tapaista hiesua. Syntyi saviruukku. Kuivatin sitä auringossa, sitten vein sen äidin leivinuuniin poltettavaksi. Ruukku halkesi kuumuudessa – lieneekö ollut epäpuhdasta savea tai vielä sisältä märkä. Savenvalantatietämykseni oli vielä silloin lapsenkengissä.
Myöhemmin olen oppinut, että saven pitää olla mahdollisimman puhdasta. Siksi se maasta nostamisen jälkeen pestään ja pannaan sivuun rauhoittumaan. Sitten sitä vaivataan ja pehmitetään. Kun se on jälleen rauhoittunut, se valetaan, ja esilämmittämisen jälkeen se poltetaan.
Raamatussa meitä ihmisiä kuvataan saviastioiksi savenvalajan käsissä. Profeetta Jesaja vetoaa Herraan, savenvalajaan, ettei hän hylkäisi kansaansa, koska se on hänen omien kättensä työtä, ja antaisi heille anteeksi heidän pahat tekonsa. Näin siitäkin huolimatta että profeetan mukaan ”kaikki me olimme kuin saastaiset, ja niinkuin tahrattu vaate oli kaikki meidän vanhurskautemme. Ja kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niinkuin tuuli.” (Jes. 64:6.)
Syntiinlankeemuksesta osallisina olemme Luojan käsissä kuin saviastiat. Saviastioihin on kuitenkin uskon kautta kätkettynä Jumalan valtakunnan aarre, ”että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä” (2. Kor. 4:7). ”Sen tähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu” (2. Kor. 4:16).
Turmeltuneena saan tulla lähimmäiseni eteen ja tunnustaa omat itsekkäät aikeeni ja pyytää anteeksi. Anteeksiantamuksen evankeliumi antaa päivittäin voimaa uudistua ja jatkaa eteenpäin. Jumalan edessä saan tunnustaa hänen kaikkivaltiutensa ja viisautensa ja jäädä luottamaan häneen. Herra ei hylkää viallista saviastiaa. Hän on savenvalaja.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys