Ilk­ka Ha­ku­li­nen

”Mil­loin­ka­han se tuo las­ten ka­hi­noin­ti lop­puu?” Tä­hän ta­paan ky­syin erääl­tä ko­ke­neel­ta isäl­tä noin nel­jä­kym­men­tä vuot­ta sit­ten en­sim­mäis­ten las­tem­me ol­les­sa pie­niä. Mie­les­tä­ni las­ten oli­si tul­lut jo ym­mär­tää käyt­täy­tyä nä­tis­ti. ”No, ei nuo mei­dän po­jat nyt enää ih­meem­min nu­jua”. Suun­nil­leen näin ys­tä­vä kak­si­kymp­pi­sis­tä po­jis­taan tuol­loin to­te­si. Niin vain meil­lä­kin on käy­nyt. Hy­vin su­ju­vas­ti lap­sem­me vii­me jou­lu­na jou­lu­vie­rai­nam­me toi­mi­vat. Oli­vat­pa vie­lä odot­ta­neet tois­ten­sa ta­paa­mis­ta.

Jos mi­nul­la ajal­li­se­na isä­nä tah­toi kär­si­väl­li­syys lop­pua, kuin­ka on tai­vaal­li­sen Isän pit­kä­mie­li­syy­den lai­ta? Ko­rint­ti­lais­kir­jees­sä (1. Kor. 13) on lu­et­te­lo rak­kau­den – poh­jim­mil­taan Ju­ma­lan rak­kau­den – omi­nai­suuk­sis­ta, jois­ta kär­si­väl­li­syys mai­ni­taan en­sim­mäi­se­nä. Kuin­ka kär­si­väl­li­nen Ju­ma­la sit­ten on?

Kun en­sim­mäi­nen ih­mis­pa­ri lan­ke­si syn­tiin, Her­ra et­si ja kut­sui hei­tä ta­kai­sin. Kun ih­mis­kun­ta pe­ri­syn­nin vuok­si tur­mel­tui pa­hoin, Her­ra saar­naut­ti Noo­an kaut­ta kau­an, en­nen kuin sal­li ve­den­pai­su­muk­sen hu­kut­taa ih­mi­set. Kun Her­ra jul­mis­tui So­do­man ja Go­mor­ran pa­huu­den vuok­si, hän suos­tui uu­del­leen ja uu­del­leen neu­vot­te­le­maan Ab­ra­ha­min kans­sa kau­pun­kien ar­mah­ta­mi­ses­ta.

Kun Is­ra­e­lin kan­sa na­pi­si ja nou­si Moo­ses­ta vas­taan, Her­ra lä­het­ti myrk­ky­käär­meet. Kun kan­sa ka­tui, Moo­ses ru­koi­li ja Her­ra ar­mah­ti vas­ki­käär­meen kaut­ta sii­hen tur­va­ten kat­so­neet. Her­ra kut­suu, mut­ta ih­mi­sil­le ja kan­soil­le on ase­tet­tu et­sik­ko­ai­ka.

Pu­hut­te­le­va on se koh­ta, jos­sa Van­han tes­ta­men­tin pro­feet­ta Je­sa­ja ku­vaa kär­si­vän Kris­tuk­sen miel­tä ja ole­mus­ta. Täs­sä nä­kyy suu­rin kär­si­väl­li­syys ja ju­ma­lal­li­sen rak­kau­den mie­li: ”Mei­dän rik­ko­muk­sem­me oli­vat hä­net lä­vis­tä­neet ja mei­dän pa­hat te­kom­me hä­net ruh­jo­neet. Hän kär­si ran­gais­tuk­sen, jot­ta meil­lä oli­si rau­ha, hä­nen haa­vo­jen­sa hin­nal­la me olem­me pa­ran­tu­neet.” (Jes 53:5.)

On tär­ke­ää kuul­la Her­ran kut­sua ja vas­taa­not­taa an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi sil­loin, kun kut­su on kuul­ta­vis­sa. Pu­hut­te­le­via ovat muun mu­as­sa Jee­suk­sen ver­tauk­set kym­me­nes­tä mor­sius­nei­dos­ta ja Il­mes­tys­kir­jan lo­pun ku­vauk­set. Vaik­ka Ju­ma­lan ar­mo on ää­re­tön, hä­nen kär­si­väl­li­syy­del­lään on ra­jat, joi­ta ei voi­da ylit­tää. Kyl­vä­jä kui­ten­kin kyl­vää niin kau­an kuin on työn ai­ka.

Ju­ma­lal­li­nen kär­si­väl­li­syys esi­ku­va­naan apos­to­li ke­hot­taa Ju­ma­lan omia pu­keu­tu­maan sy­dä­mel­li­seen ar­mah­ta­vai­suu­teen, ys­tä­väl­li­syy­teen, nöy­ryy­teen, lem­pey­teen ja kär­si­väl­li­syy­teen sekä an­ta­maan an­teek­si, vaik­ka oli­si moit­ti­mi­sen ai­het­ta. ”Niin kuin Her­ra on an­ta­nut teil­le an­teek­si, niin an­ta­kaa te­kin.” (Kol. 3:12–13.) Kär­si­väl­li­syy­des­sä lie­nee jo­kai­sel­la opet­te­le­mis­ta koko elä­män ajak­si.