Pet­ri Luk­ka

Maan pääl­lä ol­les­saan Jee­sus ju­lis­ti hy­vää sa­no­maa ja kut­sui ih­mi­siä val­ta­kun­taan­sa. Sa­man teh­tä­vän hän jät­ti omil­le seu­raa­jil­leen ja ope­tus­lap­sil­leen. Ilo­sa­no­man ju­lis­ta­mi­nen ja Ju­ma­lan val­ta­kun­taan kut­su­mi­nen kuu­lu­vat jo­kai­sel­le us­ko­val­le. Raa­mat­tu ke­hot­taa kuun­te­le­maan tuo­ta kut­sua. ”Jos te tänä päi­vä­nä kuu­let­te hä­nen ää­nen­sä, äl­kää paa­dut­ta­ko sy­dän­tän­ne niin kuin sil­loin, kun nou­sit­te ka­pi­naan” (Hepr. 3:15). Sie­lun­vi­hol­li­nen tah­too tuo­da us­ko­mi­sen es­teek­si mo­nen­lai­sia asi­oi­ta. Je­re­mi­an kir­jas­sa Her­ra ke­hot­taa ot­ta­maan op­pia men­neis­tä ajois­ta. “Py­säh­ty­kää ja kat­so­kaa, min­ne olet­te me­nos­sa, ot­ta­kaa op­pia men­neis­tä ajois­ta! Va­lit­kaa oi­kea tie ja kul­ke­kaa sitä, niin löy­dät­te rau­han.” (Jer. 6:16.)

Eräs ys­tä­vä­ni ker­toi oman ko­ke­muk­sen­sa sii­tä, kuin­ka hän löy­si ta­kai­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Lap­suu­den­ko­dis­sa seu­rois­sa käy­mi­nen oli ol­lut tär­ke­ää. Syn­ti oli kui­ten­kin jää­nyt kor­jaa­mat­ta, ja sen seu­rauk­se­na us­ko jäi jo rip­pi­kou­lui­äs­sä. Äi­din ja isän kuo­le­man jäl­keen elä­män tär­kein asia tuli voi­mak­kaas­ti aja­tuk­siin. Tuli tur­vat­to­muu­den tun­ne. Mi­hin olen mat­kal­la? Mi­ten oman elä­mä­ni käy? Ju­ma­la kut­sui ta­kai­sin val­ta­kun­taan­sa vuo­si­kym­men­ten jäl­keen. Us­ko­vai­sen ko­din pe­rin­tö­nä oli koko ajan tie­dos­sa, mis­tä löy­tyy ar­mol­li­nen Ju­ma­lan val­ta­kun­ta. Ju­ma­lan kut­su joh­dat­ti as­ke­leet Hel­sin­gin pää­si­äis­seu­roi­hin. Seu­ro­jen jäl­keen us­ko­vai­nen ih­mi­nen sai saar­na­ta syn­nit an­teek­si. Lap­suu­des­ta tut­tu siu­naus, saat us­koa syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, toi rau­han sy­dä­mel­le. Ko­to­na kyl­vet­ty sie­men oli saa­nut itää.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kuu­luu täs­sä­kin ajas­sa Hy­vän Pai­me­nen ää­ni. Je­re­mi­an kir­jas­sa sa­no­taan: “Minä ase­tin tei­dän tur­vak­sen­ne myös var­ti­o­mie­hiä ja sa­noin teil­le: Kuun­nel­kaa tor­ven ään­tä!” (Jer. 6:17). Her­ra ke­hot­taa kuun­te­le­maan ja va­rot­taa tot­te­le­mat­to­muu­des­ta: ”Kuu­le, maa! Minä tuon on­net­to­muu­den täl­le kan­sal­le –– se on seu­raus sen omis­ta pa­hois­ta aja­tuk­sis­ta. Se ei ole to­tel­lut mi­nun sa­no­ja­ni, ja la­ki­ni se on hy­län­nyt.” (Jer. 6:19.) Us­ko­vai­set saa­vat ol­la va­lo­na ja suo­la­na täs­sä­kin ajas­sa. On hyvä, et­tä us­ko nä­kyy myös ulos­päin. Sil­loin et­si­väl­lä mie­lel­lä ole­va löy­tää elä­vän us­kon läh­teil­le.

Jos­kus us­ko­vais­ten tun­to­mer­kit voi­vat ol­la yl­lät­tä­vi­ä­kin. Eräs lä­him­mäi­nen oli et­si­väl­lä mie­lel­lä. Hän oli saa­nut us­ko­vai­sel­ta ys­tä­väl­tään neu­von men­nä seu­roi­hin Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le. Hän oli kut­sul­le kuu­li­ai­nen ja meni kes­ki­viik­koil­lan seu­roi­hin. Pi­hal­ta hän soit­ti ys­tä­väl­leen, et­tä on tul­lut vää­rään paik­kaan: “Tääl­lä on kak­si­sa­taa hup­pa­ri­päis­tä nuor­ta.” Ys­tä­vä oli sa­no­nut, et­tä se on juu­ri oi­kea paik­ka, hän oli löy­tä­nyt oi­ke­aan osoit­tee­seen. Ju­ma­lan las­ten ul­koi­nen ole­mus ja ajal­li­set puit­teet muut­tu­vat, mut­ta sa­no­ma Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta py­syy sa­ma­na ja kut­su­va­na.