Jark­ko Si­vu­la

Mat­ka­e­väs on sel­lais­ta ra­vin­toa, joka an­taa voi­mia mat­kan ai­ka­na. Tar­vit­sem­me mat­ka­e­väs­tä ajal­li­sil­la mat­koil­la, mut­ta eri­to­ten tai­vaan tien mat­kal­la. Kaut­ta ai­ko­jen Ju­ma­lan kan­san mat­ka­saat­to on saa­nut tätä eväs­tä mitä eri­lai­sim­mis­sa muo­dois­sa. Kun ajat­te­len omaa us­kon­kil­voi­tuk­sen mat­kaa ja sen var­rel­la ol­lei­ta eväs­paik­ko­ja, rip­pi­kou­lu nou­see eri­tyi­se­nä mie­lee­ni. Siel­tä ar­vok­kaa­na mat­ka­e­vää­nä on jää­nyt mie­lee­ni op­pi­tun­ti, jos­sa muis­tiin­pa­noi­hin pyy­det­tiin piir­tä­mään Raa­mat­tu, jon­ka pääl­le piir­ret­tiin avain. Rip­pi­pap­pi opet­ti, et­tä Raa­mat­tuun si­säl­ly­te­tyt teks­tit ovat kir­joi­tet­tua Ju­ma­lan sa­naa, joi­den si­säl­tö au­ke­aa Py­hän Hen­gen avai­mel­la.

Rip­pi­kou­lun jäl­keen olen use­as­ti elä­mäs­sä­ni koh­dan­nut ti­lan­tei­ta, jois­sa huo­maan, mi­ten eri­lai­sia tul­kin­to­ja Raa­ma­tun kir­joi­tuk­sis­ta on teh­ty. Olen usein ih­me­tel­lyt, mi­ten voi ol­la mah­dol­lis­ta, et­tä sa­mo­jen kir­joi­tus­ten ym­pä­ril­le on muo­dos­tu­nut niin mo­nen­lai­sia hen­gel­li­syyk­siä. Mis­tä tie­dän, et­tä juu­ri mi­nun ja kans­sa­ni sa­mal­la ta­voin us­ko­vien vel­jien ja si­sar­ten tul­kin­ta on se oi­kea, tai­vaa­seen opas­ta­va tul­kin­ta? Näi­tä ky­sy­myk­siä miet­ties­sä­ni olen saa­nut ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan pa­la­ta rip­pi­kou­lus­sa ki­tey­tet­tyyn op­piin: Ju­ma­la avaa sa­naan­sa ja oh­jaa omi­aan Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta.

Kaut­ta ai­ko­jen kris­ti­tyt ovat ha­lun­neet ol­la kuu­li­ai­sia Py­hän Hen­gen ää­nel­le. Olen use­am­man ker­ran kuul­lut ker­rot­ta­van, kuin­ka en­ti­set py­hät ovat eri­lai­sis­sa mat­kan vai­heis­sa py­säh­ty­neet yh­des­sä miet­ti­mään, mikä so­pii Py­häl­le Hen­gel­le ja meil­le. Näis­sä ti­lan­teis­sa on ha­lut­tu tie­toi­ses­ti aset­taa oma in­hi­mil­li­nen ym­mär­rys ja tur­mel­tu­nut ih­mis­luon­to vä­hem­mäl­le pai­no­ar­vol­le. On ha­lut­tu luot­taa ih­mis­vii­sau­den si­jaan Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa vai­kut­ta­van Hen­gen joh­da­tuk­seen. Sa­moin ajat­te­li myös Paa­va­li kir­joit­ta­es­saan ko­rint­to­lai­sil­le: ”Pu­hee­ni ja ju­lis­tuk­se­ni ei pyr­ki­nyt va­kuut­ta­maan vii­sau­del­laan vaan il­men­si Ju­ma­lan Hen­gen voi­maa, jot­ta tei­dän us­kon­ne ei pe­rus­tui­si ih­mis­ten vii­sau­teen vaan Ju­ma­lan voi­maan” (1. Kor. 2:4–5).

Vaik­ka ih­mis­jär­keä tai -vii­saut­ta oli­si pal­jon­kin, Ju­ma­lan sana ei au­kea oi­ke­al­la ta­val­la nii­den avul­la. Pie­ta­ri kir­joit­taa kir­jees­sään: ”En­nen muu­ta tei­dän on ol­ta­va sel­vil­lä sii­tä, et­tei­vät py­hien kir­joi­tus­ten en­nus­tuk­set ole ke­nen­kään omin neu­voin se­li­tet­tä­vis­sä. Yk­si­kään pro­fee­tal­li­nen sana ei ole tul­lut jul­ki ih­mis­ten tah­dos­ta, vaan ih­mi­set ovat pu­hu­neet Py­hän Hen­gen joh­ta­mi­na sen, min­kä ovat Ju­ma­lal­ta saa­neet.” (2. Piet. 1:20-21.)

On tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä ai­ko­jen alus­ta tä­hän päi­vään saak­ka on tä­män maa­il­man kes­kel­lä var­jel­tu­nut us­kos­sa kil­voit­te­le­va Ju­ma­lan las­ten jouk­ko. Se ei ole ta­pah­tu­nut sat­tu­mal­ta. Se on ta­pah­tu­nut sen vuok­si, et­tä heil­lä on ol­lut mat­ka­op­paa­naan Pyhä Hen­ki, joka jat­kaa Kris­tuk­sen työ­tä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan (KO 1948, 44). Py­hän Hen­gen joh­da­tuk­ses­sa ja Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan ar­mo­hoi­dos­sa on hyvä teh­dä mat­kaa. Kun­pa Tai­vaan Isä sai­si var­jel­la lap­se­naan täs­sä py­hien mat­ka­saa­tos­sa päi­vien lop­puun as­ti.