Klaus Kal­li­o­ran­ta

En­sim­mäi­sen paas­to­na­jan sun­nun­tain psal­mi (Ps. 91:1–4, 11–12) pu­huu mie­len­kiin­toi­sin sa­nan­kään­tein sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la var­je­lee lap­si­aan pa­hal­ta. Uh­kaa­vaa pa­haa ku­va­taan psal­mis­sa lin­nus­ta­jan an­sak­si ja pa­han sa­nan val­lak­si.

Mikä on tämä pa­han sa­nan val­ta? Sen juu­ret ovat mel­ko kau­ka­na, syn­tiin­lan­kee­mus­ker­to­muk­ses­sa as­ti. Eh­kä muis­tat siel­tä käär­meen muo­don ot­ta­neen Ju­ma­lan vas­tus­ta­jan, sie­lun­vi­hol­li­sen, jon­ka sa­nat ovat ol­leet alus­ta al­ka­en val­het­ta. Sie­lun­vi­hol­li­nen sa­noi pa­ra­tii­sin asuk­kail­le: “On­ko Ju­ma­la to­del­la sa­no­nut: Te et­te saa syö­dä mis­tään puu­tar­han puus­ta?” (1. Moos. 3:1.)

Muis­tat eh­kä myös käär­meen sa­no­jen seu­rauk­set. Paha sana, val­he, ot­ti ih­mi­sen val­taan­sa, ja sen seu­rauk­se­na ih­mi­nen rik­koi Ju­ma­lan tah­don ja lan­ke­si syn­tiin. Tä­män pe­rin­nön ih­mi­nen voi yhä tun­tea ja huo­ma­ta ym­pä­ril­lään. Ih­mi­nen kan­taa sitä myös omas­sa it­ses­sään pe­ri­syn­nin vai­ku­tuk­se­na.

Muis­tat­ko vie­lä sen, et­tä pa­han sa­nan val­ta on­nek­si mur­ret­tiin? Ju­ma­la et­si lan­gen­neet ja an­toi heil­le lu­pauk­sen sa­nan. Hän sa­noi käär­meel­le: ”Ih­mi­nen on is­ke­vä si­nun pää­si murs­kak­si ja sinä olet is­ke­vä hän­tä kan­ta­pää­hän” (1. Moos. 3:15). Aa­dam ja Ee­va sai­vat jo tuos­sa lu­pauk­sen Kris­tuk­ses­ta, Ju­ma­lan Po­jas­ta. Hä­nes­tä, joka tu­li­si ku­kis­ta­maan vi­hol­li­sen val­lan ja ot­ta­maan kaik­kien puo­les­ta vas­taan käär­meen is­kun. Ei­kö tuos­sa lu­pauk­ses­sa ole­kin hyvä sana, ilo­sa­no­ma? Hy­vän sa­nan val­ta on ai­na pa­han sa­nan val­taa suu­rem­pi.

Sie­lun­vi­hol­li­nen te­kee yhä työ­tään. Ih­mi­nen voi kuul­la ja näh­dä pa­han sa­nan val­lan ym­pä­ril­lään sekä omas­sa it­ses­sään. Sie­lun­vi­hol­li­sen ää­ni voi pu­hua ko­vem­mal­la tai hil­jai­sem­mal­la ää­nel­lä sekä jos­kus myös pe­lot­ta­van hie­no­va­rai­ses­ti ih­mi­sen sy­dä­mel­le epä­us­kon saar­naa. Se ky­see­na­lais­taa Ju­ma­lan sa­nan, ha­lu­aa ot­taa val­taan­sa ja vie­dä pois us­ko­mi­sen va­pau­den sekä Ju­ma­lan lap­sen ilon. Et­si­väl­tä se ha­lu­aa peit­tää nä­kö­a­lan ja sul­kea tien Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

On­nek­si maa­il­mas­sa te­kee työ­tään yhä myös voi­ma, joka on pa­han sa­nan val­taa vah­vem­pi. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi, ilo­sa­no­ma pa­han val­lan voit­ta­nees­ta Kris­tuk­ses­ta, on Ju­ma­lan voi­ma. Se kir­kas­taa vä­sy­neel­le ja tais­te­lus­sa haa­voit­tu­neel­le sy­dä­mel­le sen, mitä Jee­sus on mei­dän puo­les­tam­me teh­nyt ja an­sain­nut. Tämä evan­ke­liu­mi tuo pe­las­tuk­sen kai­kil­le, jot­ka sen us­ko­vat (Room. 1:16). Se on hyvä sana, jota kan­nat­taa py­säh­tyä kuu­le­maan, us­ko­maan ja pyy­tä­mään voi­mak­si sekä myös ju­lis­taa et­si­vil­le pi­me­ne­vän maa­il­man kes­kel­lä.

Kun ih­mi­nen py­säh­tyy Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon tai pu­hu­maan us­kos­ta ja elä­mäs­tä, hän voi sa­mal­la roh­kais­tua evan­ke­liu­min sa­nas­ta. Sil­loin hän saa elää to­dek­si psal­min­kir­joit­ta­jan sa­nat: ”Sinä, Her­ra, olet lin­na­ni ja tur­va­paik­ka­ni. Ju­ma­la­ni, si­nuun minä tur­vaan.” (Ps. 91:2.)

Ju­ma­la pi­tää omis­taan huo­len kaik­ki­na ai­koi­na. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tur­va­paik­ka, jon­ka asuk­kaa­na on hyvä elää. Jos se on si­nul­ta vie­lä hu­kas­sa, ru­koi­le Ju­ma­laa joh­dat­ta­maan si­nut hy­vän sa­nan ää­rel­le us­ko­vien yh­tey­teen. Jee­sus lu­pa­si: ”Pyy­tä­kää, niin teil­le an­ne­taan. Et­si­kää, niin te löy­dät­te. Kol­kut­ta­kaa, niin teil­le ava­taan.” (Matt. 7:7.) Tämä lu­paus on edel­leen voi­mas­sa.