Las­se Hert­te­li

Kak­si ih­mis­tä kes­kus­te­li kes­ke­nään. En­sim­mäi­nen ky­syi kuu­lu­mi­sia ja sai vas­tauk­sen: ”Mi­nul­la ei ole mi­tään hä­tää, kaik­ki on ajal­li­ses­ti hy­vin, yk­si­tyi­ses­ti ja yh­teis­kun­nas­sa.” Ky­sy­jä jat­koi: ”Mi­ten on us­ko­mi­sen ja ian­kaik­ki­suu­sa­si­oi­den kans­sa?” Toi­nen vas­ta­si jäl­leen: ”Ei ole mi­tään hä­tää.”

Ju­ma­la oli ot­ta­nut syn­nin­tun­non pois, vas­taa­ja koki paa­tu­muk­sen rau­haa. Ju­ma­lan val­las­sa on he­rät­tää ih­mi­sen syn­nin­tun­to ja ot­taa se myös pois. Kir­jees­sä roo­ma­lai­sil­le sa­no­taan: ”Ei se ole sen val­las­sa joka tah­too, ei­kä sen joka juok­see, vaan yk­sin ar­mah­ta­jan” (Room. 9:15–16).

Puut­tuu­ko tä­män ajan ih­mi­sel­tä Ju­ma­lan pel­ko? On eh­kä help­poa sa­noa, et­tä ra­kas­tan Ju­ma­laa ja Jee­sus­ta, tai et­tä Ju­ma­la ja Jee­sus ra­kas­ta­vat mi­nua, kaik­ki on hy­vin.

Ih­mi­sel­lä tu­li­si ol­la oi­ke­an­lai­nen Ju­ma­lan pel­ko. Tämä ei tar­koi­ta, et­tä Ju­ma­laa tar­vit­si­si pe­lä­tä kii­vaa­na ja jul­ma­na. Ju­ma­lan pel­koa on se, et­tä tun­tee oman mah­dot­to­muu­ten­sa pe­las­tuk­seen. Myös au­tu­aak­si tai Ju­ma­lal­le kel­paa­vak­si tu­le­mi­seen tar­vi­taan Ju­ma­laa.

Toi­sin sa­no­en ih­mi­nen tun­tee Ju­ma­lan pel­koa, kun hän tun­tee it­sen­sä syn­ti­sek­si ja luot­taa Ju­ma­lan täy­del­li­seen ar­moon us­ko­en syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Pyhä Hen­ki toi­mii Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ja kir­kas­taa ih­mi­sil­le Ju­ma­lan ja hä­nen tah­ton­sa (Job. 37:21).

”Kos­ka va­lais­see koin­täh­tö­nen, mua köy­hää ker­jää­jää? Kos­ka päät­ty mat­ka yöl­li­nen? On yhä hä­mä­rää.” (VK 361:1.) Vir­ren se­pit­tä­jän sa­noin vä­lil­lä voi tun­tua sil­tä, et­tei elä­mäs­sä ole va­loa ei­kä toi­voa. Nä­kö­a­lat­to­muus voi val­la­ta mie­len ja tu­le­vai­suu­de­nus­ko jou­tua ko­e­tuk­sel­le.

Kun syn­ti tart­tuu, oma­tun­to on le­vo­ton, mie­li rau­ha­ton ja kes­kit­ty­mi­nen voi ol­la vai­ke­aa. Jo­bin kir­ja tuo sa­no­mal­laan loh­tua ih­mi­sen elä­mään: ”Poh­joi­ses­ta tu­lee kul­tai­nen hoh­de.” Sa­mal­la sa­no­ma on hy­vin voi­mak­kaas­ti pu­hut­te­le­va: ”Kos­kaan hän ei tuo­mit­se vää­rin.” (Job. 37:22–23.)

Ju­ma­lan sa­nan teh­tä­vä on pu­hu­tel­la ja nuh­del­la ih­mis­tä syn­nis­tä sekä va­roit­taa sen vaa­rois­ta. Ih­mi­nen voi luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la on ai­na oi­ke­a­mie­li­nen ei­kä tee vir­hei­tä.

Ih­mi­nen ajat­te­lee asi­oi­ta usein tun­ne edel­lä ja syök­see syy­tök­sen­sä Ju­ma­lal­le: mik­si an­noit näin ta­pah­tua, mik­si elä­mäs­sä­ni on vai­ke­aa, mik­si sal­lit pa­huut­ta?

Ju­ma­lan sana an­taa hy­viä neu­vo­ja ja opas­taa ih­mis­tä kul­ke­maan kai­taa tie­tä koh­ti tai­vas­ta, jon­ka Isä on tar­koit­ta­nut ih­mi­sel­le mää­rän­pääk­si. Sik­si kan­nat­taa us­koa jo­kai­se­na päi­vä­nä kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

On tur­val­lis­ta luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Hä­nen voi­man­sa on tur­va­na mat­kal­la, ja se tur­va voit­taa syn­nin ja sie­lun­vi­hol­li­sen val­lan.