Har­ri Vä­hä­jylk­kä

Us­ko tuo elä­vän toi­von tai­vaas­ta, ikui­ses­ta elä­mäs­tä ja us­kos­sa kuol­lei­den jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä kuo­le­man tuol­la puo­len.

Py­häin­päi­vää vie­te­tään syk­syn ja al­ku­tal­ven pi­meim­pään ai­kaan. Lun­ta ei vält­tä­mät­tä ole vie­lä hei­jas­ta­mas­sa vä­häis­tä va­loa, vaan maa saat­taa ol­la mus­ta. Py­häin­päi­vä­nä moni suun­taa hau­taus­mail­le ja sy­tyt­tää kynt­ti­län omai­sen­sa hau­dal­le. Moni kul­kee hau­taus­maal­la ihail­len sa­to­jen kynt­ti­löi­den va­loa pi­me­äs­sä.

Pi­mey­den ja va­lon vuo­rot­te­lu ja vas­ta­koh­tai­suus muis­tut­ta­vat py­häin­päi­vän hen­gel­li­ses­tä si­säl­lös­tä. Kris­tuk­sen, maa­il­man va­lon, val­ta ulot­tuu ai­na kuo­le­man pi­mey­den ja sen lo­pul­li­suu­den yli. Jee­sus to­te­aa kuo­le­mas­ta ys­tä­väl­leen Mar­tal­le: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le.” (Joh. 11:25–26.)

Kuo­le­ma yh­dis­tää

Hau­taus­maal­la vie­rai­le­va saat­taa ko­kea, et­tä it­sel­le tun­te­mat­to­mia, toi­sia suo­ma­lai­sia ja mi­nua yh­dis­tää jo­kin, joka saa mei­dät yh­des­sä hil­jen­ty­mään. Voi poh­tia, on­ko yh­dis­tä­vä te­ki­jä kuo­le­man voi­man ja vält­tä­mät­tö­myy­den kun­ni­oit­ta­mi­nen, oman elä­män ra­jal­li­suu­den ko­ke­mi­nen tai sa­man­lai­nen kai­paus tai ikä­vä, jota ko­e­taan rak­kai­den ih­mis­ten kuo­le­mas­ta.

Py­häin­päi­vä ei ole pel­käs­tään vai­na­jien muis­to­päi­vä. Se on myös kaik­kien py­hien, niin pois­nuk­ku­nei­den kuin yhä elä­vien py­hien päi­vä. Us­kos­sa kuol­lei­ta kut­su­taan py­hik­si ih­mi­sik­si. Hei­dän li­säk­seen jo­kai­nen us­ko­vai­nen on pyhä eli Ju­ma­lan lap­si, myös elä­es­sään. Us­ko lah­joit­taa omis­ta­jal­leen sen py­hyy­den, joka on Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa. Lut­her opet­taa Isos­sa ka­te­kis­muk­ses­sa, mitä Pyhä Hen­ki saa ai­kaan us­ko­vai­ses­sa: ”Minä us­kon, et­tä Pyhä Hen­ki ni­men­sä mu­kai­ses­ti te­kee mi­nut py­häk­si”. Seu­ra­pu­heis­sa usein va­kuu­te­taan, et­tä sa­nan­kuu­li­ja saa ar­mos­ta us­koa syn­tin­sä an­teek­si, ”pa­ha­na py­häk­si ja syn­ti­se­nä van­hurs­kaak­si”.

Ar­mos­ta au­tu­aak­si

Py­häin­päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti on Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nas­ta. Tätä vuo­ri­saar­nan al­kuo­saa kut­su­taan myös ”au­tu­aak­si­ju­lis­tuk­sek­si”. Pu­hees­saan Jee­sus ku­vaa, mil­lai­nen ih­mi­nen on au­tu­as. Täs­sä yh­tey­des­sä au­tu­aal­la Jee­sus tar­koit­taa juu­ri py­hää, tai­vas­kel­pois­ta eli pe­las­tet­tua ih­mis­tä.

Vuo­ri­saar­nan ku­vaus ei edel­ly­tä au­tu­aal­ta ih­mi­sel­tä mi­tään omaa te­koa tai an­si­o­ta. Päin­vas­toin au­tu­as­ta ih­mis­tä ku­va­taan hen­ges­sään köy­häk­si, mur­heel­li­sek­si, van­hurs­kau­den­näl­käi­sek­si ja -ja­noi­sek­si sekä us­kon täh­den vai­no­tuk­si. Toi­saal­ta Jee­sus to­te­aa myös, kuin­ka au­tu­as ih­mi­nen on kär­si­väl­li­nen, ar­mah­ta­vai­nen, puh­das­sy­dä­mi­nen ja rau­han­te­ki­jä. Teks­ti piir­tää ku­van us­ko­vai­sen elä­män to­del­li­suu­des­ta. Omal­ta puo­lel­taan hän on syn­ti­nen ja heik­ko, mut­ta us­kon kaut­ta hä­nes­sä nä­ky­vät myös Py­hän Hen­gen he­del­mät.

Jo­kai­sen on kuol­ta­va

Kuo­le­man to­del­li­suus jo­kai­sen ih­mi­sen elä­mäs­sä aset­taa kaik­ki ih­mi­set tasa-ar­voi­seen ase­maan. Ku­kaan ei elä täs­sä maa­il­mas­sa ikui­ses­ti, vaan syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na jo­kai­sen ih­mi­sen on kuol­ta­va. Hy­vä­o­sai­sen, elä­mäs­sään ajal­li­ses­ti me­nes­ty­neen ih­mi­sen osa on sama kuin vaa­ti­mat­to­mas­ti tai va­rat­to­mas­ti elä­neen. Kui­ten­kin Jee­suk­sen pe­las­tus­työ ja sitä kaut­ta saa­ta­va ikui­nen elä­mä on tar­koi­tet­tu kai­kil­le ih­mi­sil­le. Paa­va­li to­te­aa täs­tä roo­ma­lais­kir­jees­sään: ”Yh­den ai­no­an ih­mi­sen rik­ko­mus on to­sin tuot­ta­nut kai­kil­le kuo­le­man, mut­ta vie­lä pal­jon run­saam­min ovat Ju­ma­lan ar­mo ja hä­nen lah­jan­sa tul­leet yh­den ai­no­an ih­mi­sen, Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, an­si­os­ta kaik­kien osak­si” (Room. 5:15).

Niin hau­ta­jai­sis­sa kuin hau­taus­maal­la­kin voi ko­kea toi­voa ja iloa. Ian­kaik­ki­nen elä­mä on se suu­ri palk­ka, jos­ta Jee­sus pu­huu vuo­ri­saar­nas­sa. Tuos­ta pal­kas­ta saa iloi­ta jo nyt.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 5:1–12

Raa­mat­tu 1992: Näh­des­sään kan­san­jou­kot Jee­sus nou­si vuo­rel­le. Hän is­tuu­tui, ja ope­tus­lap­set tu­li­vat hä­nen luok­seen. Sil­loin hän al­koi pu­hua ja opet­ti hei­tä näin: ”Au­tu­ai­ta ovat hen­ges­sään köy­hät, sil­lä hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Au­tu­ai­ta mur­heel­li­set: he saa­vat loh­du­tuk­sen. Au­tu­ai­ta kär­si­väl­li­set: he pe­ri­vät maan. Au­tu­ai­ta ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano: hei­dät ra­vi­taan. Au­tu­ai­ta ne, jot­ka toi­sia ar­mah­ta­vat: hei­dät ar­mah­de­taan. Au­tu­ai­ta puh­das­sy­dä­mi­set: he saa­vat näh­dä Ju­ma­lan. Au­tu­ai­ta rau­han­te­ki­jät: he saa­vat Ju­ma­lan lap­sen ni­men. Au­tu­ai­ta ovat ne, joi­ta van­hurs­kau­den vuok­si vai­no­taan: hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Au­tu­ai­ta olet­te te, kun tei­tä mi­nun täh­te­ni her­ja­taan ja vai­no­taan ja kun teis­tä val­heel­li­ses­ti pu­hu­taan kaik­kea pa­haa. Iloit­kaa ja rie­muit­kaa, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vais­sa saat­te, on suu­ri. Niin­hän vai­not­tiin pro­feet­to­ja­kin, jot­ka eli­vät en­nen tei­tä.”

Bib­lia: Näh­des­sään kan­san­jou­kot Jee­sus nou­si vuo­rel­le. Hän is­tuu­tui, ja ope­tus­lap­set tu­li­vat hä­nen luok­seen. Sil­loin hän al­koi pu­hua ja opet­ti hei­tä näin: "Au­tu­ai­ta ovat hen­ges­sään köy­hät, sil­lä hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Au­tu­ai­ta mur­heel­li­set: he saa­vat loh­du­tuk­sen. Au­tu­ai­ta kär­si­väl­li­set: he pe­ri­vät maan. Au­tu­ai­ta ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano: hei­dät ra­vi­taan. Au­tu­ai­ta ne, jot­ka toi­sia ar­mah­ta­vat: hei­dät ar­mah­de­taan. Au­tu­ai­ta puh­das­sy­dä­mi­set: he saa­vat näh­dä Ju­ma­lan. Au­tu­ai­ta rau­han­te­ki­jät: he saa­vat Ju­ma­lan lap­sen ni­men. Au­tu­ai­ta ovat ne, joi­ta van­hurs­kau­den vuok­si vai­no­taan: hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. "Au­tu­ai­ta olet­te te, kun tei­tä mi­nun täh­te­ni her­ja­taan ja vai­no­taan ja kun teis­tä val­heel­li­ses­ti pu­hu­taan kaik­kea pa­haa. Iloit­kaa ja rie­muit­kaa, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vais­sa saat­te, on suu­ri. Niin­hän vai­not­tiin pro­feet­to­ja­kin, jot­ka eli­vät en­nen tei­tä.