Erk­ki Lau­no­nen

Esi­ku­va on hen­ki­lö, jota ihail­laan ja jon­ka toi­min­taa ja ar­vo­ja ha­lu­taan seu­ra­ta. Esi­mer­kik­si lap­sel­le van­hem­pi voi ol­la esi­ku­va.

Eri­tyis­lap­sem­me, nyt jo ai­kui­sek­si vart­tu­nut, pi­tää mi­nua esi­ku­va­naan ja ido­li­naan. Se il­me­nee sii­nä, et­tä hän kat­soo ihail­len ja seu­raa tar­kas­ti, mitä teen. Hän mat­kii elei­tä ja toi­min­ta­ta­po­ja pie­nis­sä­kin asi­ois­sa. Esi­mer­kik­si sii­vous­päi­vä­nä, kun vaih­doin imu­roi­des­sa ur­hei­lu­pai­dan pääl­le, niin nuo­rem­me haki kaa­pis­ta sa­man­lai­sen pai­dan ja puki sen pääl­len­sä, vaik­ka hä­nel­lä oli sil­lä het­kel­lä Tap­pa­ra-pai­ta pääl­lä. Hän on myös eri­tyi­sen in­no­kas Tap­pa­ra-fani.

Jee­sus Kris­tus on täy­del­li­nen esi­ku­va ih­mi­sil­le us­kos­sa ja elä­mäs­sään. Jee­sus oli kah­del­le­tois­ta ope­tus­lap­sel­leen opet­ta­ja, mes­ta­ri ja esi­ku­va. Vii­mei­sel­lä yh­tei­sel­lä ate­ri­al­la Jee­sus ha­lu­si kes­ken ate­ri­an jät­tää esi­ku­van tois­ten jal­ko­jen pe­se­mi­ses­tä ja rak­kau­des­sa pal­ve­le­mi­ses­ta.

Pie­ta­ri ei voi­nut sitä ym­mär­tää, vaan es­te­li voi­mak­kaas­ti Jee­sus­ta: ”Her­ra, si­nä­kö pe­set mi­nun jal­ka­ni?” (Joh. 13:6.) Jee­sus ei kui­ten­kaan moit­ti­nut Pie­ta­ria, vaan ym­mär­si hän­tä: ”Mitä minä teen, et sinä sitä nyt tie­dä, mut­ta täs­te­des saat sinä sen tie­tää” (Joh. 13:7). Pie­ta­ri jat­koi: ”Sinä et iki­nä saa pes­tä mi­nun jal­ko­ja­ni!” Jee­sus vas­ta­si: ”Jos minä en pese si­nua, ei si­nul­la ole si­jaa mi­nun luo­na­ni.” (Joh. 13:8.)

Sil­loin Pie­ta­ri hä­tään­tyi ja sa­noi: ”’Her­ra, ei ai­no­as­taan mi­nun jal­ko­ja­ni, mut­ta myös kä­det ja pää.’ Sa­noi Jee­sus hä­nel­le: ’joka pes­ty on, ei se muu­ta tar­vit­se, vaan et­tä ja­lat pes­tään, ja niin hän on ko­ko­nan­sa puh­das: ja te olet­te puh­taat, et­te kui­ten­kaan kaik­ki’. Sil­lä hän tie­si pet­tä­jän­sä; sen­täh­den hän sa­noi: ’et­te kaik­ki ole puh­taat’.” (Joh. 13:9–11.)

Jee­sus an­toi heil­le teh­tä­vän: ”Sen­täh­den, jos minä, joka olen Her­ra ja Mes­ta­ri, olen tei­dän jal­kan­ne pes­syt, niin pi­tää myös tei­dän­kin toi­nen toi­sen­ne ja­lat pe­se­män. Sil­lä minä an­noin teil­le esi­ku­van, et­tä niin te­ki­sit­te, kuin minä tein teil­le.” (Joh. 13:14–15.)

Ju­ma­lan sa­nan ja us­kon kaut­ta ym­mär­räm­me, et­tä Jee­suk­sen pal­ve­lu, ope­tus­las­ten jal­ko­jen pe­se­mi­nen on esi­ku­va an­teek­si­an­ta­muk­sen ja ri­pin lah­jas­ta. Jee­sus on an­ta­nut Py­hän Hen­gen saa­neil­le ope­tus­lap­sil­leen val­lan an­taa syn­nit an­teek­si kai­kil­le ka­tu­vil­le (Joh. 20:21–23). Ih­mi­nen, joka on Ju­ma­lan suu­res­ta ar­mos­ta saa­nut kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si, on Jee­suk­sen Kris­tuk­sen an­si­on täh­den puh­das (Ef. 5:26–27).

Paa­va­li opet­taa seu­raa­maan Jee­sus­ta Kris­tus­ta opis­sa, elä­mäs­sä ja kär­si­mi­ses­sä. Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Jos joku tah­too kul­kea mi­nun jäl­jes­sä­ni, hän kiel­tä­köön it­sen­sä, ot­ta­koon ris­tin­sä ja seu­rat­koon mi­nua” (Matt. 16:24). Meil­lä on vaa­ra kiin­tyä tä­hän ai­kaan ja sen ka­to­a­viin ar­voi­hin.

Ope­tus­las­ten tuli Jee­suk­sen esi­mer­kin mu­kaan pal­vel­la toi­nen toi­si­aan nöy­räl­lä mie­lel­lä ja sy­dä­men rak­kau­del­la. Jee­sus opet­ti: kun ope­tus­lap­set te­ke­vät toi­sil­leen sa­maa pal­ve­lus­ta, heil­lä on yh­teys Jee­suk­seen ja yh­teys kes­ke­nään. Pes­kääm­me Kris­tuk­sen esi­ku­van mu­kaan tois­tem­me mat­kal­la li­kaan­tu­nei­ta jal­ko­ja. Us­kon kaut­ta me pää­sem­me pe­ril­le.