Eli­as Mus­ta­jär­vi

Jee­suk­sen täy­del­li­nen so­vi­tus­työ on pe­rus­ta, jon­ka va­ras­sa hä­neen us­ko­va saa ker­ran sul­kea sil­män­sä täs­tä ajas­ta – tie­tä­en, et­tä pe­las­tus on val­mis ja lah­jak­si saa­tu.

Edes­sä ovat Va­pah­ta­jan vii­mei­set as­ke­leet kär­si­vän ih­mis­ruu­miin hah­mos­sa. Hän te­kee sen kan­ta­en it­se ris­ti­ään. Muis­ta evan­ke­liu­meis­ta (Matt. 27:32; Mark. 15:21; Luuk. 23:26) tie­däm­me, et­tä Si­mon-ni­mi­nen ky­re­ne­läi­nen mies pa­ko­tet­tiin aut­ta­maan vii­mei­sil­lä as­ke­lil­laan uu­pu­vaa, run­nel­tua Va­pah­ta­jaa. Hän ot­ti Jee­suk­sel­ta kes­ken mat­kan use­am­man kym­me­nen ki­lon pai­noi­sen ris­tin poik­ki­puun omak­si kan­net­ta­vak­seen.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mi ei kui­ten­kaan puhu Si­mon Ky­re­ne­läi­ses­tä mi­tään, vaan ker­too Jee­suk­sen kan­ta­neen ris­ti­ään it­se. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min kir­joit­ta­ja tus­kin väit­tää, et­tei­kö Si­mon oli­si to­del­li­suu­des­sa aut­ta­nut Jee­sus­ta. Hän saat­taa jopa olet­taa evan­ke­liu­min lu­ki­joi­den tie­tä­vän sen sei­kan, et­tä Si­mon Ky­re­ne­läi­nen aut­toi Jee­sus­ta. Täl­löin evan­ke­liu­min sa­noil­la “kan­ta­en it­se ris­ti­ään” on te­hos­tu­nut mer­ki­tys: Her­ra pani mei­dän kaik­kien syn­ti­ve­lan hä­nen kan­net­ta­vak­seen (Jes. 53:6).

Kirk­kaus ris­tin tus­kien kes­kel­lä

Raa­ma­tus­sa ei ole tur­haan nel­jää evan­ke­liu­mia. Ne täy­den­tä­vät toi­si­aan. Näin on myös Jee­suk­sen ris­tiin­nau­lit­se­mis­ker­to­muk­sen koh­dal­la. Muis­ta evan­ke­liu­meis­ta saam­me lu­kea, kuin­ka Jee­sus­ta pil­ka­taan (Matt. 27:39–44; Mark. 15:29–32; Luuk. 23:35–37). Saam­me tu­tus­tua syn­te­jään ka­tu­vaan ris­tin­ryö­vä­riin (Luuk. 23:40-43) ja Jee­suk­sen­kin ris­til­tä lau­su­mat sa­nat li­sään­ty­vät (Matt. 27:46; Mark. 15:34; Luuk. 23:34, 46). Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min ku­vauk­ses­sa Jee­suk­sen ris­tiin­nau­lit­se­mi­sen het­kis­tä ei va­lo­kei­la juu­ri Jee­suk­ses­ta muu­al­le siir­ry.

Kun so­ti­laat oli­vat tul­leet ot­ta­maan Jee­sus­ta kiin­ni Get­se­ma­nes­sa, Jee­sus oli sa­no­nut Pie­ta­ril­le: “Luu­let­ko, et­ten voi­si pyy­tää apua Isäl­tä­ni? Hän lä­het­täi­si tän­ne heti kak­si­tois­ta le­gi­oo­naa en­ke­lei­tä ja enem­män­kin. Mut­ta kuin­ka sil­loin kä­vi­si­vät to­teen kir­joi­tuk­set, joi­den mu­kaan näin täy­tyy ta­pah­tua?” (Matt. 26:53–54.)

Jee­suk­sen riip­pu­es­sa ris­til­lä tus­kat oli­vat var­mas­ti hir­vit­tä­vät. Kiu­saus pyy­tää apua on var­mas­ti ol­lut ole­mas­sa. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min kir­joit­ta­ja ei kui­ten­kaan ker­ro Jee­suk­sen tus­kis­ta. Sen si­jaan se ker­too, kuin­ka Jee­sus vie­lä ris­til­lä­kin huo­leh­tii äi­dis­tään. Voim­me vain ihas­tel­la Va­pah­ta­jam­me esi­merk­kiä täs­sä­kin koh­din.

Kaik­ki on täy­tet­ty

Evan­ke­liu­mi­teks­ti pu­huu Van­han tes­ta­men­tin kir­joi­tus­ten täyt­ty­mi­ses­tä. Jee­suk­sen pu­vus­ta hei­te­tään ar­paa (ks. Ps. 22:19), Jee­sus sa­noo: “Mi­nun on jano” (ks. Ps. 22:16) ja hä­nel­le juo­te­taan ha­pan­vii­niä (ks. Ps. 69:22).

Juo­tu­aan vii­nin Jee­sus to­te­aa, et­tä “se on täy­tet­ty”, kal­lis­taa pään­sä ja an­taa hen­ken­sä. Jee­suk­sen sa­nat “se on täy­tet­ty” tar­koit­ti­vat sitä, et­tä Jee­sus sel­vi­si lop­puun as­ti lan­ke­a­mat­ta kiu­sauk­siin tai syn­tei­hin. Ju­ma­lan vaa­ti­va laki oli nyt täy­tet­ty ja koko maa­il­man syn­ti­vel­ka oli mak­set­tu.

Jee­suk­sen ta­voin me­kin ker­ran kuo­lem­me. Jee­suk­sen vii­mei­siin sa­noi­hin on jo­kai­sel­la sel­lai­sel­la mah­dol­li­suus kuo­lin­het­kel­lään yh­tyä, joka on omis­ta­nut Va­pah­ta­jan so­vi­tus­työn us­kol­la omak­seen. Kun us­kos­sa um­mis­taa sil­män­sä täl­le ajal­le, ih­mi­se­lä­män tär­kein pää­mää­rä on täyt­ty­nyt – Va­pah­ta­jam­me an­si­on täh­den.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 19:16–30

Raa­mat­tu 1992: Sil­loin Pi­la­tus hei­dän vaa­ti­muk­ses­taan luo­vut­ti Jee­suk­sen ris­tiin­nau­lit­ta­vak­si. Jee­sus­ta läh­det­tiin vie­mään. Kan­ta­en it­se ris­ti­ään hän kul­ki kau­pun­gin ul­ko­puo­lel­le paik­kaan, jota kut­su­taan Pää­kal­lon­pai­kak­si, hep­re­an kie­lel­lä Gol­ga­ta. Siel­lä so­ti­laat ris­tiin­nau­lit­si­vat Jee­suk­sen ja kak­si muu­ta hä­nen kans­saan, yh­den kum­mal­le­kin puo­lel­le ja Jee­suk­sen hei­dän kes­kel­leen. Pi­la­tus oli kir­joi­tut­ta­nut tau­lun, joka kiin­ni­tet­tiin ris­tiin. Sii­nä oli sa­nat: ”Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­nen, juu­ta­lais­ten ku­nin­gas.” Mo­net juu­ta­lai­set lu­ki­vat kir­joi­tuk­sen, sil­lä paik­ka, mis­sä Jee­sus ris­tiin­nau­lit­tiin, oli lä­hel­lä kau­pun­kia. Teks­ti oli kir­joi­tet­tu hep­re­ak­si, la­ti­nak­si ja krei­kak­si. Juu­ta­lais­ten yli­pa­pit sa­noi­vat Pi­la­tuk­sel­le: ”Älä kir­joi­ta: ’Juu­ta­lais­ten ku­nin­gas.’ Kir­joi­ta, et­tä hän on sa­no­nut: ’Minä olen juu­ta­lais­ten ku­nin­gas.’” Pi­la­tus vas­ta­si: ”Min­kä kir­joi­tin, sen kir­joi­tin.” Ris­tiin­nau­lit­tu­aan Jee­suk­sen so­ti­laat ot­ti­vat hä­nen vaat­teen­sa ja ja­koi­vat ne nel­jään osaan, kul­le­kin so­ti­laal­le osan­sa. He ot­ti­vat myös pai­dan, mut­ta kun se oli sau­ma­ton, yl­hääl­tä alas sa­maa ku­dos­ta, he sa­noi­vat toi­sil­leen: ”Ei re­vi­tä sitä. Hei­te­tään ar­paa, kuka sen saa.” Näin kävi to­teen tämä kir­joi­tuk­sen sana: – He ja­ka­vat kes­ke­nään vaat­tee­ni ja heit­tä­vät pu­vus­ta­ni ar­paa. Juu­ri näin so­ti­laat te­ki­vät. Jee­suk­sen ris­tin luo­na sei­soi­vat hä­nen äi­tin­sä ja tä­män si­sar sekä Ma­ria, Klo­pak­sen vai­mo, ja Mag­da­lan Ma­ria. Kun Jee­sus näki, et­tä hä­nen äi­tin­sä ja rak­kain ope­tus­lap­sen­sa sei­soi­vat sii­nä, hän sa­noi äi­dil­leen: ”Nai­nen, tämä on poi­ka­si!” Sit­ten hän sa­noi ope­tus­lap­sel­le: ”Tämä on äi­ti­si!” Sii­tä het­kes­tä läh­tien ope­tus­lap­si piti huol­ta Jee­suk­sen äi­dis­tä. Jee­sus tie­si, et­tä kaik­ki oli nyt saa­tet­tu pää­tök­seen. Jot­ta kir­joi­tus kä­vi­si kai­kes­sa to­teen, hän sa­noi: ”Mi­nun on jano.” Siel­lä oli as­tia täyn­nä ha­pan­vii­niä. So­ti­laat kas­toi­vat sii­hen sie­nen ja nos­ti­vat sen ii­sop­pi­ruo’on pääs­sä Jee­suk­sen huu­lil­le. Jee­sus joi vii­nin ja sa­noi: ”Se on täy­tet­ty.” Hän kal­lis­ti pään­sä ja an­toi hen­ken­sä.