Lut­he­rin elä­mäs­sä ta­pah­tui usei­ta kään­ne­koh­tia, jot­ka vei­vät hä­net uu­teen, yl­lät­tä­vään­kin suun­taan.

Mar­tin Lut­her (1483–1546) oli avi­o­pa­ri Hans ja Mar­ga­re­ta Lut­he­rin (tuo­hon ai­kaan Lu­der) van­hin lap­si. Per­hee­seen syn­tyi kaik­ki­aan yh­dek­sän jäl­ke­läis­tä, jois­ta kol­me kuo­li jo var­hain. Hans Lut­her ke­rä­si vuo­sien mit­taan huo­mat­ta­van omai­suu­den kai­vo­sa­lal­la.

Suo­ri­tet­tu­aan pe­ru­so­pin­not Eis­le­be­nin, Mag­de­bur­gin ja Ei­se­nac­hin kou­luis­sa Mar­tin-poi­ka siir­tyi Er­fur­tin yli­o­pis­toon vuon­na 1501. Isä tar­vit­si lii­ke­toi­mis­saan lai­no­pil­li­sia neu­vo­ja, ja po­jas­ta piti tul­la la­ki­mies.

Mar­tin viih­tyi hy­vin yli­o­pis­tos­sa. Hän opis­ke­li no­pe­as­ti ja mää­rä­tie­toi­ses­ti ja suo­rit­ti mais­te­rin­tut­kin­non tam­mi­kuus­sa 1505 luok­kan­sa toi­sek­si par­haa­na op­pi­laa­na. Opis­ke­li­ja­to­ve­reil­taan Lut­her sai li­sä­ni­men Fi­lo­so­fi, kos­ka hän lois­ti tie­doil­laan ja tai­doil­laan jul­ki­sis­sa väit­te­ly­ti­lai­suuk­sis­sa. Hans oli tyy­ty­väi­nen poi­kaan­sa ja kut­sui tätä Mar­tin-mais­te­rik­si.

Sie­lun­hä­tä ei hel­pot­ta­nut luos­ta­ris­sa

Yl­lät­tä­vä ta­paus muut­ti kui­ten­kin nuo­ren opis­ke­li­jan suun­ni­tel­mat täy­sin. Lut­he­rin ker­to­man mu­kaan hän oli kä­vel­len pa­laa­mas­sa ko­to­aan yli­o­pis­toon, kun äk­kiä puh­ke­si uk­kos­myrs­ky. Kuo­le­man­pe­los­sa Mar­tin an­toi lu­pauk­sen ru­ve­ta mun­kik­si.

Pa­lat­tu­aan yli­o­pis­toon hän jär­jes­ti ys­tä­vil­leen jää­hy­väi­sil­lal­li­sen ja liit­tyi Er­fur­tin au­gus­ti­no­lais­munk­kien jouk­koon.

Luos­ta­ri­ai­kaan­sa Lut­her ku­va­si myö­hem­min: ”On tot­ta, et­tä olen ol­lut hurs­kas munk­ki ja olen pi­täy­ty­nyt luos­ta­ri­sään­nöis­sä niin an­ka­ras­ti, et­tä us­kal­lan sa­noa: Jos munk­ki on mil­loin­kaan pääs­syt tai­vaa­seen munk­ki­na viet­tä­män­sä elä­män an­si­os­ta, niin mi­nun oli­si pi­tä­nyt sin­ne pääs­tä. Tä­män to­dis­ta­vat kaik­ki luos­ta­ri­to­ve­ri­ni, jot­ka ovat mi­nut tun­te­neet.”

Lut­he­rin rip­pi-isä­nä toi­mi luos­ta­rin joh­toon kuu­lu­nut Jo­hann von Stau­pitz, joka yrit­ti hel­pot­taa nuo­ru­kai­sen sie­lun­hä­tää. Hän neu­voi ”kat­so­maan ris­tiä”, jon­ka juu­rel­ta ar­mo löy­tyi­si.

Te­o­lo­gi­sia poh­din­to­ja pro­fes­so­ri­na

Uu­si kään­ne­koh­ta Lut­he­rin elä­mäs­sä ta­pah­tui, kun von Stau­pitz lä­het­ti hä­net Wit­ten­ber­gin yli­o­pis­toon hoi­ta­maan te­o­lo­gi­an pro­fes­so­rin vir­kaa. 29-vuo­ti­as munk­ki ei ol­lut ha­lu­kas läh­te­mään luos­ta­ris­ta, mut­ta suos­tui lo­pul­ta pyyn­töön.

Ys­tä­väl­leen osoi­te­tus­sa kir­jees­sä Lut­her ker­toi: ”Mi­nul­la oli­si töi­tä kah­del­le­kin sih­tee­ril­le. En tee pal­jon muu­ta kuin kir­joi­tan kir­jei­tä… saar­naan luos­ta­rin kir­kos­sa, luen ää­neen ate­ri­oil­la… olen seu­ra­kun­nan kir­kos­sa saar­naa­ja­na, opin­to-oh­jaa­ja­na, yh­den­tois­ta luos­ta­rin esi­mie­he­nä, Litz­kaun ka­la­lam­mi­kon val­vo­ja­na, so­vit­te­li­ja­na kun Tor­gaus­sa rä­hi­nöi­dään; lu­en­noin Paa­va­lis­ta, ke­rään ai­neis­toa Psal­mien se­li­tyk­seen ja li­säk­si – ku­ten sa­noin – kir­joi­tan ai­na kir­jei­tä…”

Ajan te­o­lo­gi­al­le omi­nai­nen kä­si­tys van­hurs­kaas­ta Ju­ma­las­ta, joka ran­kai­si epä­van­hurs­kas­ta ih­mis­tä, ajoi Lut­he­rin va­ka­vaan us­kon­nol­li­seen poh­din­taan ja Raa­ma­tun tut­ki­mi­seen.

Kun tar­kas­te­lee Lut­he­rin raa­mat­tu­lu­en­to­ja ja yk­si­tyis­tä kir­jeen­vaih­toa vuo­des­ta 1513 ai­na vuo­teen 1518, huo­maa, kuin­ka hä­nen aja­tuk­sen­sa al­koi­vat muut­tua. Epä­toi­voi­ses­ti van­hurs­kaut­ta ta­voit­te­le­van te­o­lo­gin mie­leen al­koi nous­ta kä­si­tys ar­mol­li­ses­ta Ju­ma­las­ta ja pe­las­tuk­ses­ta, joka on Ju­ma­lan lah­ja us­ko­val­le.

Paa­va­lin sa­nat Roo­ma­lais­kir­jees­sä tii­vis­ti­vät uu­den te­o­lo­gi­an pe­ru­sa­ja­tuk­sen: ”Kat­som­me siis, et­tä ih­mi­nen tu­lee van­hurs­kaak­si, kun hän us­koo, il­man lain vaa­ti­mia te­ko­ja” (Room.3:28).

Mi­ten ih­mi­nen pe­las­tuu?

Mis­tä sit­ten löy­tyy va­pau­tus oman­tun­non tai Ju­ma­lan lain syy­tök­sis­tä? Lut­her vas­ta­si: ”Ei mis­tään muu­al­ta kuin Kris­tuk­ses­ta ja Kris­tuk­ses­sa. Sil­lä jos Kris­tuk­seen us­ko­van sy­dän moit­tii hän­tä ja syyt­tää hän­tä to­dis­ta­en hän­tä vas­taan pa­has­ta te­os­ta, hän koh­ta kään­tyy sii­tä pois ja Kris­tuk­seen päin ja sa­noo: ”Mut­ta tämä on so­vit­ta­nut, tämä on van­hurs­kas, tämä on mi­nun puo­lus­tuk­se­ni, tämä on kuol­lut mi­nun puo­les­ta­ni, tämä on teh­nyt van­hurs­kau­ten­sa mi­nun van­hurs­kau­dek­se­ni ja mi­nun syn­ti­ni syn­nik­seen. Ja jos hän teki mi­nun syn­ti­ni omak­seen, ei mi­nul­la enää ole sitä, vaan olen va­paa.”

Evan­ke­liu­mi-sa­nan mer­ki­tyk­sen Lut­her tii­vis­tää: ”Evan­ke­liu­mi on saar­na, joka an­taa syn­nit an­teek­si.”

”Yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den.” Lut­he­rin us­ko­noi­val­lus oli ris­ti­rii­das­sa ka­to­li­sen kir­kon op­pien ja käy­tän­tö­jen kans­sa, ja nämä poh­din­nat ja vas­ta­väit­teet hän jul­kai­si 31.10.1517. Tuo­ta päi­vää pi­de­tään us­kon­puh­dis­tuk­sen al­ka­mi­sen merk­ki­päi­vä­nä.

Yl­lät­tä­vä avi­oi­tu­mi­nen

Lut­her avi­oi­tui vuon­na 1525 Nimbsc­hen luos­ta­ris­ta ka­ran­neen nun­nan, Kat­ha­ri­na von Bo­ran (1499–1552) kans­sa. Avi­o­liit­to oli yl­lä­tys us­kon­puh­dis­ta­jan tut­ta­va­pii­ril­le ja myös Lut­he­ril­le it­sel­leen, jon­ka mu­kaan ”Ju­ma­la oli yl­lät­tä­en sy­sän­nyt hä­net avi­o­liit­toon”. Nimbsc­hen luos­ta­ris­ta oli pa­en­nut kaik­ki­aan kak­si­tois­ta nun­naa, jot­ka seu­raa­vien kah­den vuo­den ai­ka­na oli­vat va­kiin­nut­ta­neet ase­man­sa joko pa­laa­mal­la su­ku­lais­ten­sa luo tai avi­oi­tu­mal­la, ja Lut­her nai jou­kon vii­mei­sen nei­don.

Mi­ten Lut­her it­se se­lit­tää yl­lät­tä­vän avi­oi­tu­mi­sen­sa? Hä­nen mu­kaan­sa tär­kein syy oli se, et­tä hän tah­toi ol­la kuu­li­ai­nen isäl­leen, joka toi­voi jat­ka­jaa su­vul­le. Toi­sek­si Lut­her mai­nit­see ha­lun­neen­sa te­ol­laan är­syt­tää pa­ho­lais­ta, joka usein kiu­sa­si us­kon­puh­dis­ta­jaa. Ja lo­pul­ta­kin: en­ti­sen mun­kin ja ka­ran­neen nun­nan avi­o­liit­to oli ai­ka­moi­nen nä­päy­tys ka­to­li­sel­le kir­kol­le ja osoi­tus muul­le maa­il­mal­le sii­tä, et­tä avi­o­liit­to on Ju­ma­lan tah­to.

Kat­ha­ri­na von Bo­ran ja Mar­tin Lut­he­rin liit­to oli jär­ki­a­vi­o­liit­to. Lu­her it­se ker­toi tun­teis­taan seu­raa­vas­ti: ”En ole ra­kas­tu­nut en­kä pa­la­vis­sa­ni, mut­ta pi­dän vai­mos­ta­ni.” Ajan ku­lu­es­sa pa­ris­kun­ta op­pi ra­kas­ta­maan ja ar­vos­ta­maan toi­si­aan.

Huo­leh­ti­va per­hee­ni­sä

Avi­o­pa­ri asui ”Mus­tas­sa luos­ta­ris­sa”, jos­sa hei­dän li­säk­seen asui opis­ke­li­joi­ta vuok­ra­lai­si­na, ys­tä­viä ja tut­ta­via, sa­tun­nai­sia vie­rai­li­joi­ta ja luon­nol­li­ses­ti pa­ris­kun­nan omat lap­set sekä su­ku­lais­ten or­voik­si jää­nei­tä lap­sia.

Kat­ha­ri­na huo­leh­ti suur­ta­lou­des­ta, puu­tar­has­ta, ka­la­lam­mi­kos­ta, kar­jas­ta, val­mis­ti lääk­kei­tä, piti hal­lus­saan per­heen raha-asi­at sekä joh­ti ra­ken­nuk­sen re­mon­toin­ti­töi­tä. Kat­ha­ri­na ja Mar­tin ja­koi­vat sa­man­kal­tai­sen us­ko­nym­mär­ryk­sen. ”Kun mi­nul­la on ol­lut kiu­sauk­sia ja pel­ko­ja, niin Phi­lip­pus Me­lancht­hon tai D. Pom­mer (Lut­he­rin lä­hei­siä ys­tä­viä) tai vai­mo­ni ovat loh­dut­ta­neet mi­nua Ju­ma­lan sa­nal­la”, mies ker­toi.

Per­hee­seen syn­tyi kuu­si las­ta. Ty­tär Eli­sa­bet kuo­li kah­dek­san kuu­kau­den ikäi­se­nä ja Mag­da­le­na 13-vuo­ti­aa­na. Mar­ga­ret­he eli täy­si-ikäi­sek­si ja pe­rus­ti per­heen. Jo­han­nes-ni­mi­nen poi­ka opis­ke­li oi­keus­tie­tei­tä ja toi­mi la­ki­mie­he­nä. Isän­sä kai­ma Mar­tin opis­ke­li te­o­lo­gi­aa, mut­ta ei saa­nut opin­to­jaan kos­kaan pää­tök­seen. Per­heen kol­man­nes­ta po­jas­ta Pau­lis­ta tuli ar­vos­tet­tu lää­kä­ri.

Mar­tin-isä ra­kas­ti ja ar­vos­ti lap­sia ja las­ten hoi­ta­mis­ta. Hän neu­voi van­hem­pia: ”Te van­hem­mat, suo­kaa lap­sil­len­ne tar­peek­si huo­len­pi­toa ja hoi­toa, niin teet­te Ju­ma­lal­le otol­li­sim­man työn.”

Lut­her kuo­li 63-vuo­ti­aa­na ol­les­saan työ­mat­kal­la en­ti­ses­sä ko­ti­kau­pun­gis­saan Eis­le­be­nis­sä. Kat­ha­ri­na von Bora ku­vaa ras­kas­ta me­ne­tys­tään: ”En voi syö­dä, en juo­da, en­kä nuk­kua. Jos oli­sin omis­ta­nut ruh­ti­nas­kun­nan tai kei­sa­ri­kun­nan, ei sen me­net­tä­mi­nen oli­si tun­tu­nut niin pa­hal­ta kuin se, et­tä Ju­ma­la on ot­ta­nut tä­män rak­kaan ja kal­liin mie­hen mi­nul­ta, ei­kä ai­no­as­taan mi­nul­ta, vaan koko maa­il­mal­ta.”

Pirk­ko Jur­ve­lin, fi­lo­so­fi­an mais­te­ri

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 30.8.2017