Kris­til­li­sen avi­o­liit­to­kä­si­tyk­sen pe­rus­teet on esi­tet­ty 1. Moo­sek­sen kir­jan en­sim­mäi­ses­sä ja toi­ses­sa lu­vus­sa. Pe­rus­tei­den mu­kaan Ju­ma­la loi alus­sa ih­mi­sen ku­vak­seen. Tämä tar­koit­ti yh­teyt­tä Ju­ma­laan, sekä ky­kyä tun­tea Ju­ma­lan tah­to ja kuul­la hä­nen ää­nen­sä omas­sa­tun­nos­sa ja Ju­ma­lan sa­nas­sa. Moo­sek­sen kir­jan toi­sen lu­vun mu­kaan Adam luo­tiin en­sin, ja kos­ka ”ei ole ih­mi­sen hyvä ol­la yk­si­nään”, luo­tiin myös Ee­va (1. Moos. 2:18). Näin Ju­ma­la oli luo­nut kak­si su­ku­puol­ta, mie­hen ja nai­sen. Ju­ma­lan luo­mal­le nai­sel­le ja mie­hel­le an­net­tiin li­sään­ty­mi­sen teh­tä­vä. Tämä tar­koit­ti sitä, et­tä mies ja nai­nen tun­si­vat ja tun­te­vat edel­leen ha­lua ja kiin­ty­mys­tä toi­si­aan koh­taan.

En­nen yh­tei­se­lä­män al­ka­mis­ta Ju­ma­la siu­na­si en­sim­mäi­sen ih­mis­pa­rin. Avi­ol­li­sen yh­tey­den sy­vyyt­tä ku­vaa kau­niis­ti Jee­suk­sen ope­tus: ”Sen täh­den mies jät­tää isän­sä ja äi­tin­sä ja liit­tyy vai­moon­sa, niin et­tä nämä kak­si tu­le­vat yh­dek­si li­hak­si” (Matt. 19:5). Avi­o­lii­ton mer­ki­tys­tä ko­ros­taa myös toi­nen ope­tus: ”Min­kä Ju­ma­la on yh­dis­tä­nyt, sitä äl­köön ih­mi­nen erot­ta­ko” (Matt. 19:6). Jos ero kui­ten­kin tu­lee, puo­li­sot ovat si­dot­tu­ja toi­siin­sa niin kau­an kuin puo­li­so on elos­sa. Tämä pe­ri­aa­te ei ole eet­ti­nen ihan­ne, vaan kuu­luu Raa­ma­tun op­piin avi­o­lii­tos­ta.

Syn­tiin­lan­kee­mus toi en­sim­mäis­ten ih­mis­ten ja koko ih­mis­kun­nan elä­mään uu­den ti­lan­teen. Mie­hen ja nai­sen kes­ki­näi­nen halu ja kiin­ty­mys muut­tui hi­mok­si, jon­ka hal­lit­se­mi­nen on ih­mi­sil­le vai­ke­aa. Jot­ta tämä ei pur­kau­tui­si avi­o­ri­kok­sik­si tai Ju­ma­lan sa­nan vas­tai­sik­si sek­si­suh­teik­si, tar­vit­tiin avi­o­liit­to mei­dän tur­vak­sem­me. Tä­hän liit­ty­en lu­te­ri­lai­suu­des­sa on ym­mär­ret­ty avi­o­liit­to Ju­ma­lan aset­ta­mak­si jär­jes­tyk­sek­si ja luon­nol­li­sek­si laik­si, jol­loin mie­hen ja nai­sen oi­keut­ta avi­o­lii­ton sol­mi­mi­seen ei saa es­tää.

Avi­o­liit­to on yk­si mo­nis­ta ”jär­jes­tyk­sis­tä”, joi­ta hyvä Ju­ma­la on meil­le an­ta­nut, jot­ta hy­väl­le elä­mäl­le oli­si mah­dol­li­sim­man otol­li­set edel­ly­tyk­set. Sa­maan yh­tey­teen kuu­luu äi­din ja isän teh­tä­vä per­hees­sä tois­ten­sa tu­ke­na ja apu­na ja las­ten kas­vat­ta­ji­na. Avi­o­liit­to luo näin lail­la suo­ja­tun, jul­ki­sen ra­ken­teen per­he-elä­mäl­le, jo­hon voi kuu­lua myös las­ten hoi­ta­mi­nen ja kas­vat­ta­mi­nen.

Ny­kyi­sin mo­net va­lit­se­vat yh­tei­se­lä­män muo­dok­si ”avo­lii­ton”. Ter­mi on har­haan­joh­ta­va, kos­ka ky­sees­sä ei ole jul­ki­nen liit­to, jon­ka suo­ja­na on lain­sää­dän­tö, vaan vain kah­den ih­mi­sen yh­tei­nen pää­tös. Sen si­jaan lail­li­sen vi­ra­no­mai­sen edes­sä sol­mit­tu si­vii­li­a­vi­o­liit­to on kris­til­li­sen ajat­te­lun mu­kaan oi­kea avi­o­liit­to.

Kirk­ko­ru­kouk­ses­sa pyy­de­tään, et­tä puo­li­sot ra­ken­tai­si­vat ko­din, jos­sa us­ko, toi­vo ja rak­kaus val­lit­se­vat. Kris­til­li­sen avi­o­lii­ton pe­rus­tei­siin kuu­luu siis ai­na rak­kaus. Yh­tääl­tä se mer­kit­see puo­li­soil­le lu­jaa kiin­ty­mys­tä ja tun­ne­si­det­tä, mut­ta myös us­kon he­del­mä­nä vai­kut­ta­vaa ko­ko­nais­val­tais­ta asen­net­ta puo­li­soon, avi­o­liit­toon ja per­hee­seen. Rak­kaus ei et­si omaa etu­aan (1. Kor. 13:1–13). Se an­taa it­sen­sä puo­li­son käyt­töön ja et­sii koko ajan hä­nen pa­ras­taan, ai­van ku­ten Kris­tus ra­kas­ti seu­ra­kun­taan­sa an­ta­mal­la it­sen­sä sen puo­les­ta. Rak­kau­den il­ma­pii­ris­sä on mah­dol­lis­ta teh­dä yh­tei­siä pää­tök­siä ja so­pi­muk­sia, joi­ta jo­kai­nen per­he va­paas­ti oman har­kin­tan­sa mu­kaan te­kee. Puhe val­lan­käy­tös­tä ja oi­keuk­sis­ta so­pii huo­nos­ti rak­kau­den il­ma­pii­riin. Vai­keuk­sien ja mur­hei­den­kin kes­kel­lä rak­kaus et­sii Ju­ma­lan tah­toa ja yh­teis­tä hy­vää.

Avi­o­liit­toon vi­hit­tä­vät vas­taa­vat pa­pin te­ke­mään ky­sy­myk­seen ly­hy­es­ti sa­nal­la “tah­don”, ei “lu­paan” ei­kä “ha­lu­an”. Lu­paa­mi­nen sa­noo lii­an pal­jon ja ha­lu­a­mi­nen lii­an vä­hän. Tah­dos­sa on mu­ka­na oi­ke­aa nöy­ryyt­tä. Yh­des­sä rak­kau­den kans­sa tah­to pi­tää puo­li­sot us­kol­li­si­na toi­sil­leen. Jos käy niin, et­tä tun­teet vä­lil­lä väl­jäh­ty­vät, tie­toi­nen pää­tös kui­ten­kin py­syy. Täl­lai­sel­le lii­tol­le Ju­ma­la on lu­van­nut siu­nauk­sen­sa.