Mikael Agricolan päivän tienoilla tuntuu melkein juhlavalta lukea ja kirjoittaa suomea. Agricola loi pohjan suomen kirjakielelle, kansanopetukselle sekä lukutaidolle kääntäessään Uuden testamentin suomeksi. Hän oli yksi tärkeimpien uskonnollisten uudistusten toteuttaja Suomessa.
Agricola kehitti uusia ilmauksia sanoille, joille ei ollut olemassa suomenkielistä vastinetta. Hänen 1500-luvulla kehittämistään sanoista ja ilmauksista on edelleen käytössä jopa 60 prosenttia. Esikuva, esimerkki, esipuhe, hallitus, hengellinen, korkeakoulu, maakunta, muistomerkki, omatunto ja paikkakunta ovat Agricolan keksimiä sanoja. Kelpaa tässä olla suomenkielinen sanallis-kirjallinen ihminen. Pitkälti Agricolan ansioksi kai voidaan laskea, että meillä on millä sanoittaa toisia, itseä ja ympäristöä.
Agricola oli myös Suomen uskonpuhdistaja. Muistan, että koulutyttönä minun oli hankala käsittää, mitä uskonpuhdistus tarkoittaa. Miksi uskoa piti puhdistaa – Suomessakin? En viitsinyt kysellä, mutta onneksi koulukirjojen lisäksi tietosanakirjoja oli saatavilla kotihyllystäkin. Kaikkea en taida ymmärtää vieläkään, mutta sen sisäistin, että uskonpuhdistuksen yksi suuri tavoite oli saada uskonnollisia tekstejä, kuten Raamattu, saataville kunkin omalla kielellä.
Koska suomea ei vielä ollut juuri kirjoitettu, kirjoitti Agricola ennen kirjoittamatonta kieltä – ja keksi uusia sanoja. Ensimmäinen suomenkielinen kirja, Abckiria, oli Agricolan tekosia myös, ja sen tavoitteena oli opettaa suomalaisia lukemaan. Kaikesta päätellen tavoite on hyvin täyttynyt. Tulee mieleen, olisiko suomen kieltä olemassa ilman Agricolaa. Olisiko joku toinen tehnyt työn? Osaisinko minä lukea?
Joskus kieliasioita miettiessä on tullut pohdittua sitäkin, onko hyvä vai huono asia, että maailmassa on niin monia eri kieliä. Kun saa ja joutuu käyttämään vieraskielisiä sanoja, siirtyy kuin eri ulottuvuuteen. Ahaa-elämykset vieraitten kielten kanssa kuuluvat tietyllä tapaa elämän huippuhetkiin – ne hetket, kun joku ymmärsi minua kielestäni huolimatta. Oudoista sanoista on tullut tuttuja, joistain jopa omia sanoja.
Sanoilla voi niiden alkuperästä tai kieliyhteisöstä huolimatta tehdä paljon hauskaa, hyvää, hyödyllistä ja harmillistakin. Niillä voi ilahduttaa, satuttaa tai kuormittaa. Pystyy niillä keventämäänkin. Minusta ne kuitenkin ovat parhaassa käytössä, kun kerrotaan ilosanomasta ja vapautetaan.
Kirjoitus on julkaistu 6.4. ilmestyneessä Päivämiehessä Kolumni-palstalla
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys