Vir­si­kir­jas­ta il­mes­tyi uu­dis­tet­tu lai­tos vuon­na 1986. Tär­keim­piä muok­kauk­sen syi­tä oli vir­sien kie­li­a­sun ny­ky­ai­kais­ta­mi­sen tar­ve. Vir­sis­tä tah­dot­tiin pois­taa ään­ne­a­sul­taan tai tai­vu­tuk­sel­taan van­hah­ta­vat ja har­vi­nai­sik­si käy­neet muo­dot. Ta­voit­teek­si ase­tet­tiin kie­li­a­su, jota ny­ky­a­jan ih­mi­nen voi ym­mär­tää. Vir­sien me­lo­di­oi­ta­kin muo­kat­tiin tai vaih­det­tiin.

Ku­ten odot­taa saat­toi, van­ha kan­sa ei vir­si­kir­jau­u­dis­tuk­sel­le ta­put­ta­nut. Jos lap­ses­ta pi­tä­en oli vei­sat­tu sa­moil­la sa­noil­la ja tu­tuk­si tul­leel­la sä­ve­lel­lä, uu­teen kuo­siin sor­vat­tu­jen vir­sien opet­te­lu he­rät­ti är­ty­mys­tä. Var­mas­ti juu­ri van­hal­ta kan­sal­ta saa­ta­vaa pa­lau­tet­ta pe­lä­ten kah­teen pe­rus­vir­teen ei ka­jot­tu ol­len­kaan. "En­ke­li tai­vaan lau­sui näin" ja "Jo jou­tui ar­mas ai­ka" uju­tet­tiin uu­teen lai­tok­seen van­hah­ta­vi­ne sa­noi­neen ja tut­tui­ne sä­vel­kul­kui­neen ti­pi­tar­kas­ti sel­lai­si­naan.

Vir­si­kir­jaan otet­tiin myös uu­sia lau­lu­ja. Eräs niis­tä oli "Au­rin­kom­me ylös­nou­si". Ky­sy­myk­ses­sä oli van­ha Sii­o­nin lau­lu, jota oli lau­let­tu les­ta­di­o­lai­sen kris­ti­kan­san ko­koon­tu­mi­sis­sa eli seu­rois­sa vuo­si­kym­men­ten ajan. Se­los­tan seu­raa­vas­sa lau­lun syn­ty­his­to­ri­aa ja sa­no­maa. Tie­to­ni ovat pe­räi­sin Evi­jär­vel­lä vuon­na 1934 syn­ty­neel­tä kant­to­ri Yr­jö Kos­ki­mä­el­tä, joka on tut­ki­nut les­ta­di­o­lai­sen lau­lu­pe­rin­teen his­to­ri­aa.

Le­o­nard Typ­pö – ru­noi­le­va maal­lik­ko­saar­naa­ja ja yh­teis­kun­nal­li­nen vai­kut­ta­ja

Au­rin­kom­me ylös­nou­si -lau­lun sa­noit­ti Kes­ki-Poh­jan­maal­la Rau­ti­os­sa syn­ty­nyt Le­o­nard Typ­pö (1868–1922). Nuo­re­na mie­he­nä, vuo­si­na 1889–1895, hän asui Ame­ri­kas­sa Mas­sac­hu­set­t­sin osa­val­ti­os­sa Fitch­bur­gin kau­pun­gis­sa. Suo­meen pa­lat­tu­aan hän har­joit­ti syn­ty­mä­seu­dul­laan maan­vil­je­li­jän am­mat­tia.

Typ­pö kään­tyi les­ta­di­o­lai­suu­teen vuon­na 1881. Ame­ri­kas­sa us­ko­nys­tä­vät aset­ti­vat hä­net vuon­na 1893 maal­lik­ko­pu­hu­jan teh­tä­vään. 1900-lu­vun alus­sa Typ­pö oli van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sen he­rä­tyk­sen huo­ma­tuim­pia vai­kut­ta­jia. Hän tuli tun­ne­tuk­si myös ky­nä­mie­he­nä. Hän kir­joit­ti ah­ke­ras­ti liik­keen­sä leh­tiin, ko­ko­si van­ho­jen saar­na­mies­ten kir­jei­tä pai­no­tuot­teik­si ja kir­joit­ti ru­no­ja, jot­ka jäi­vät elä­mään hen­gel­li­si­nä lau­lui­na.

Le­o­nard Ty­pöl­lä oli käyt­töä myös kir­kon ja yh­teis­kun­nan toi­min­nois­sa. Vuon­na 1908 hän pal­ve­li edus­mie­he­nä kir­kol­lis­ko­kouk­ses­sa ja vuo­si­na 1911–1921 kan­sa­ne­dus­ta­ja­na val­ti­o­päi­vil­lä. Tuo­hon kau­teen mah­tui Suo­men it­se­näis­ty­mi­nen Ve­nä­jäs­tä ja ras­kas va­paus­so­ta. Ka­pi­nan puh­je­tes­sa hän jäi mot­tiin pu­nais­ten val­taa­maan Hel­sin­kiin ja jou­tui pii­les­ke­le­mään siel­lä koko so­dan ajan et­sin­tä­kuu­lu­tet­tu­na.

Le­o­nard Typ­pö oli herk­kä­mie­li­nen kris­tit­ty. Tätä luon­teen­piir­ret­tä ku­vas­ta­vat Sii­o­nin lau­lut, joi­ta hän kir­joit­ti. Ko­ko­si­pa hän omis­ta ja us­ko­nys­tä­vien kir­joit­ta­mis­ta vei­suis­ta kak­si lau­lu­kir­jaa­kin: "Sii­o­nin kan­san mat­ka-lau­lut elä­män tiel­lä", jos­ta otet­tiin usei­ta pai­nok­sia, sekä "Ko­ti­maan wir­siä wir­vo­tuk­sek­si wie­raal­la maal­la Ju­ma­lan lap­sil­le". "Raa­ma­tun ja Poh­jo­lan kris­til­li­syy­den kau­nis ku­va­kie­li sai Ty­pön ru­nois­sa rik­kaan ja her­kän muo­don", luon­neh­tii Yr­jö Kos­ki­mä­ki.

Mi­ten "ou­to lin­tu" pää­si suo­sik­ki­lau­luk­si vir­si­kir­jaan?

"Au­rin­kom­me ylös­nou­si" -vir­ren syn­ty­his­to­ri­as­ta on kak­si ker­to­mus­ta. Toi­sen mu­kaan Typ­pö kir­joit­ti sen Ame­ri­kas­sa asu­es­saan. Toi­sen tie­don mu­kaan lau­lu syn­tyi pää­si­äi­se­nä 1902 Suo­mes­sa Ty­pön ol­les­sa läh­dös­sä Hi­man­gal­le ys­tä­vän­sä hau­ta­jai­siin. Vuon­na 1902 jul­kais­tus­sa "Sii­o­nin kan­san mat­ka-lau­lut elä­män tiel­lä" se il­mes­tyi en­sim­mäi­sen ker­ran pai­net­tu­na.

Le­o­nard Typ­pö so­vit­ti lau­lun ole­mas­sa ole­van vir­ren sä­vel­mään. Sitä on lau­let­tu sä­vel­mäl­lä, jon­ka te­ki­jäk­si on mer­kit­ty Jo­nas An­ders­son (1851–1913), ruot­sa­lai­nen maan­vil­je­li­jä. An­ders­son ra­ken­si nuo­ru­kai­se­na vir­si­kan­te­leen op­pi­ak­seen lau­la­maan ja soit­ta­maan sä­vel­miä. Hä­nen nuo­tin­ta­mis­taan lau­luis­ta tun­ne­tuin on "Oi, kat­so­han lin­tua ok­sal­la puun", jota myös les­ta­di­o­lai­nen kris­ti­kan­sa on lau­la­nut.

Yr­jö Kos­ki­mä­en mu­kaan "Au­rin­kom­me ylös­nou­si" -lau­lun sä­vel­mää muok­ka­si poh­ja­lai­nen sä­vel­tä­jä Toi­vo Kuu­la. Hä­nen isän­sä oli ala­vu­te­lais­syn­tyi­nen Mat­ti Kuu­la (al­ku­aan Tai­ki­na­mä­ki, 1854–1921), Tur­kin so­das­sa Suo­men kaar­tin aliup­see­ri­na pal­vel­lut ja sit­tem­min Vaa­sas­sa ase­ma­po­lii­si­na toi­mi­nut les­ta­di­o­lai­nen saar­na­mies. Kun Toi­vo kuu­li isän­sä lau­la­van Au­rin­kom­me ylös­nou­si -virt­tä, hän kir­joit­ti sen nuo­tit pa­pe­ril­le.

Ei ol­lut il­man muu­ta sel­vää, et­tä lau­lu pää­si vuon­na 1986 vir­si­kir­jaan. Vir­si­kir­ja­ko­mi­tea esit­ti sen mu­kaan ot­ta­mis­ta, mut­ta kir­kol­lis­ko­kous vas­tus­ti. Lau­lua ni­mi­tet­tiin "ou­dok­si lin­nuk­si" kol­man­nes­sa sä­keis­tös­sä esiin­ty­vän tou­ko­met­ti­sen vuok­si. Ky­syt­tiin: ”Mikä vir­si tämä on, joka on täyn­nä tal­ven ku­vaus­ta, ke­vään tu­loa, ke­sä­lin­tu­ja ja kuk­kia? On­ko täs­sä mi­tään hen­gel­lis­tä sa­no­maa?”

Kun vir­si­kir­jau­u­dis­tus­ta kä­si­tel­tiin kir­kol­lis­ko­kouk­ses­sa, eräs edus­ta­ja esit­ti lau­lun lau­la­mis­ta. Niin teh­tiin. Lau­la­mi­sen jäl­keen Tam­pe­reen piis­pa sa­noi: ”Ote­taan tämä ou­to lin­tu vir­si­kir­jaan.” Se si­joi­tet­tiin pää­si­äis­vir­sien osas­toon nu­me­rok­si 105. Pää­tös­tä ei ole tar­vin­nut ka­tua. Vir­res­tä on tul­lut hy­vin suo­sit­tu. Ku­vaa­va on, et­tä se on yk­si niis­tä vir­sis­tä, joi­ta on suo­si­tel­tu ope­tet­ta­vak­si lap­sil­le pe­rus­kou­lus­sa.

Vir­si on sa­no­mal­taan luul­tua raa­ma­tul­li­sem­pi

"Au­rin­kom­me ylös­nou­si" on sa­no­mal­taan raa­ma­tul­li­sem­pi kuin äk­ki­pää­tä voi­si ku­vi­tel­la. Se on kai­kua Raa­ma­tus­ta, Kor­ke­as­ta Vei­sus­ta, jon­ka toi­ses­sa lu­vus­sa sa­no­taan: ”Ys­tä­vä­ni vas­taa ja sa­noo mi­nul­le: nou­se ar­maa­ni, iha­nai­se­ni, ja tule. Sil­lä kat­so, tal­vi on ku­lu­nut ja sade la­kan­nut ja men­nyt pois. Kuk­ka­set ovat puh­jen­neet ke­dol­la, ke­vät on tul­lut ja tou­ko­met­ti­sen ää­ni kuu­luu mei­dän maas­sam­me.” Lai­naus on van­has­ta Kirk­ko­raa­ma­tus­ta, jota Le­o­nard Typ­pö luki. Raa­mat­tu on suo­men­net­tu hä­nen jäl­keen­sä kah­des­ti, ja Kor­kea Vei­su­kin on muu­tet­tu Lau­lu­jen lau­luk­si.

Ket­kä Kor­ke­as­sa Vei­sus­sa kes­kus­te­le­vat? Yl­kä ja mor­si­an, ei­vät kui­ten­kaan luon­nol­li­nen yl­kä ja mor­si­an. Us­kon­nol­li­sen tul­kin­nan mu­kaan yl­kä tar­koit­taa Kris­tus­ta ja mor­si­an seu­ra­kun­taa, jon­ka Kris­tus tuli kih­laa­maan maa­il­mas­ta hää­juh­laan tai­vaa­seen. Ku­vat­ta­va vir­si on täyn­nä joko Ame­ri­kan tai Suo­men luon­nos­ta otet­tu­ja kie­li­ku­via. Jee­sus­kin esit­te­li teh­tä­vään­sä ja Ju­ma­lan seu­ra­kun­taa omas­ta luon­no­nym­pä­ris­tös­tään ot­ta­mil­laan kie­li­ku­vil­la.

Voit­to­vuo­ri on Gol­ga­tan kum­pu

En­sim­mäi­ses­sä sä­keis­tös­sä pu­hu­taan tai­vaal­le nous­sees­ta au­rin­gos­ta ja voit­to­vuo­res­ta. Au­rin­ko, kai­ken elä­män läh­de, so­pii ku­vaa­maan myös hen­gel­li­sen elä­män läh­det­tä, ylös­nous­sut­ta Kris­tus­ta. Voit­to­vuo­ri, jon­ka pääl­le au­rin­ko on nous­sut pais­ta­maan, on Gol­ga­tan kum­pu, joka pää­si­äi­se­nä muut­tui ylös­nou­se­mus­vuo­rek­si, Sii­o­nin vuo­rek­si. Sii­o­nin vuo­rel­la ku­va­taan us­kon­nol­li­ses­sa pu­hees­sa Kris­tuk­sen seu­ra­kun­taa.

Tuo­re vii­ni­puu tuo mie­leen Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min 15. lu­vun ver­tauk­sen vii­ni­puus­ta ja ok­sis­ta. Run­ko on Kris­tus, ok­sat ovat kris­tit­ty­jä. Ku­vat­ta­vas­sa vir­res­sä kris­ti­tyt ovat pie­niä lin­tu­ja, lei­vo­ja, jot­ka saa­vat le­väh­dys­pai­kan Kris­tus-puun ok­sil­ta ja et­si­vät pii­lo­paik­kaa pe­to­lin­nuil­ta vii­ni­puun run­gon ko­lois­ta. Jo Lars Levi La­es­ta­dius oli ni­mit­tä­nyt saar­nois­saan kris­tit­ty­jä lin­nuik­si – pul­mu­kai­sik­si ja sa­ta­kie­lik­si, tal­vi­ti­ai­sik­si ja ke­sä­pääs­ky­sik­si.

Tou­ko­met­ti­nen on met­sä­kyyh­ky­nen

Kum­paa päi­vää ele­tään kol­man­nes­sa sä­keis­tös­sä, pit­kää­per­jan­tai­ta vai pää­si­äis­tä? Enää ei ol­la mur­heen mur­ta­mi­na ris­tin juu­rel­la kat­so­mas­sa kär­si­vää ja kuol­lut­ta Jee­sus­ta, vaan Gol­ga­tan ris­tiä kat­sel­laan pää­si­äi­sau­rin­gon va­los­sa. Huo­ma­taan: ris­ti on tyh­jä, eli Jee­sus on nos­tet­tu ris­til­tä ja hau­das­ta ris­tin pääl­le pais­ta­maan ar­mo­au­rin­ko­na Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan ar­mo­tai­vaal­la.

Mitä ku­vaa val­kea ja pu­nai­nen au­rin­ko? Tä­mä­kin kie­li­ku­va on pe­räi­sin Kor­ke­as­ta Vei­sus­ta, ja se ku­vaa Jee­sus­ta, joka on vi­at­to­muu­des­ta val­koi­nen ja rak­kau­des­ta pu­nai­nen. Kor­ke­an Vei­sun vii­den­nes­sä lu­vus­sa sa­no­taan: "Mi­nun ys­tä­vä­ni on val­kea ja pu­nai­nen." Pu­nai­nen on myös Jee­suk­sen so­vin­to­ve­ren väri. Kris­ti­tyt ovat kuin pie­niä lei­vo­sia, jot­ka su­la­neel­la sy­dä­mel­lä len­te­le­vät puh­taas­sa suvi-il­mas­sa ja vi­ser­te­le­vät vii­ni­puus­sa tuo­rees­sa. Ilon syy on sii­nä, et­tä on saa­tu us­koa syn­nit an­teek­si, pääs­ty hen­git­tä­mään va­paa­ta ar­moil­maa ja am­men­ta­maan elä­män­voi­maa ar­mo­au­rin­gos­ta Jee­suk­ses­ta.

Mikä on tou­ko­met­ti­nen? Se on met­sä­kyyh­ky­nen, jok­si nimi vuo­den 1933 raa­ma­tun­kään­nök­ses­sä muu­tet­tiin. Tou­ko­met­ti­nen on kool­taan pie­ni lin­tu, ja se ra­ken­taa pe­sän var­hain ke­vääl­lä puun­ko­loon tai lin­nun­pönt­töön. Se so­pii ku­vaa­maan kris­tit­tyä, joka it­ses­sään heik­ko­na tar­vit­see pal­jon Ju­ma­lan voi­maa ja huo­len­pi­toa. Apos­to­li Paa­va­li sa­noo Ju­ma­lan ar­mon voi­mas­ta, et­tä se tu­lee täy­del­li­sek­si heik­kou­des­sa.

Lou­na­tuu­li ku­vaa an­teek­si­an­toa

Tois­ta sä­keis­töä hal­lit­se­vat tal­vi, lu­mi­pil­vet ja kyl­mä sumu. Niil­lä ku­va­taan elä­mää epä­us­kos­sa. Epä­us­ko on tal­vea ja syn­nin hal­laa, jos­sa ei ole elä­mää. Mikä pois­taa tal­ven, su­lat­taa rou­dan, tuo hen­gen ke­vään ja leh­det pui­hin, au­kai­see val­ko­ruu­sut? Hil­jai­nen ja läm­min lou­na­tuu­li, joka pu­hal­taa Ee­do­mis­ta.

Van­ha raa­ma­tun­kie­len sana lou­na­tuu­li tar­koit­taa ete­lä­tuul­ta ja so­pii ku­vaa­maan Py­hän Hen­gen saar­naa syn­tien an­teek­si­an­nos­ta. Täl­lä saar­nal­la, jon­ka hel­lun­tain hen­ki te­kee elä­väk­si, on ih­meel­li­nen voi­ma. Se syn­nyt­tää uu­des­ti syn­tei­hin­sä kuol­leen ih­mi­sen. Tal­ves­ta pääs­tään ke­sän va­loon ja läm­pöön. Myös kil­voit­te­le­van kris­ti­tyn elä­mäs­sä voi ol­la ta­ka­tal­veen ver­rat­ta­via kyl­miä ai­ko­ja. Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­ta kuu­lu­va saar­na aut­taa hä­net­kin va­loon ja au­rin­koon.

Ee­dom on si­jain­nut Kuol­leen me­ren ete­lä­puo­lel­la. Täs­sä Le­o­nard Typ­pö liit­tyy Je­sa­jan kir­jan 63:nteen lu­kuun, jos­sa sa­no­taan: ”Kuka on se, joka tu­lee Edo­mis­ta, pu­nai­sil­la vaat­teil­la Bots­ras­ta, joka on niin kau­nis­tet­tu vaat­teis­san­sa ja käy suu­res­sa voi­mas­san­sa? Minä joka pu­hun van­hurs­kaut­ta ja tai­dan kyl­lä aut­taa. Mik­si ovat siis vaat­tees niin pu­nai­set, ja pu­kus niin­kuin vii­ni­kuur­nan sot­ki­jan? Minä sot­kin vii­ni­kuur­nan yk­si­nä­ni ja ei yk­si­kään kan­sas­ta mi­nun kans­sa­ni.”

Sama kie­li­ku­va ve­reen kas­te­tus­ta Kris­tuk­sen vii­tas­ta esiin­tyy Il­mes­tys­kir­jan 19. lu­vus­sa. Viit­ta on kas­tu­nut ve­reen, kun Kris­tus on pol­ke­nut Ju­ma­lan vi­han vii­ni­kuur­nan mei­dän syn­tim­me so­vi­tuk­sek­si yk­si­nään.

Ikui­nen ko­ti­maa on tai­vas

Nel­jän­nes­sä sä­keis­tös­sä ku­va­taan ar­jen kris­til­li­syyt­tä, joka ei ole ai­na myö­tä­tuul­ta. Kris­ti­tyl­lä on mo­nia mur­hei­ta, ei vä­hi­ten oman syn­ti­syy­den täh­den. Kun syn­nit ja epäi­lyk­set saa us­koa an­teek­si, Jee­suk­ses­ta vir­taa loh­du­tus ja köy­hä sie­lu al­kaa kiit­tää Ju­ma­laa. Sy­dä­mes­sä syt­tyy sa­mal­la kai­paus pääs­tä len­tä­mään ko­ti­maa­han ikui­seen, sii­hen su­veen, jos­sa ei ole kiu­sauk­sia ei­kä epäi­lyk­siä ei­kä vaa­raa lan­ge­ta syn­tiin ja epä­us­koon ta­kai­sin.

Kris­ti­tyt Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan ar­mo­tai­vaal­la vi­ser­tä­vät kuin pääs­ky­set tääl­lä kyl­mäs­sä il­mas­sa het­ki­sen, le­vit­tä­vät sit­ten sii­pen­sä ja len­tä­vät ikui­sen ke­sän maa­han tai­vaa­seen.

Au­rin­kom­me ylös­nou­si -vir­si on täyn­nä pu­hut­te­le­via kie­li­ku­via ar­mos­ta, Kris­tuk­sen seu­ra­kun­nas­ta ja Ju­ma­lan ar­mo­lap­sis­ta, hei­dän tun­nois­taan ja ikui­sen elä­män kai­puus­taan.

Läh­tei­tä: Rait­ti­la Pek­ka. Les­ta­di­o­lai­suu­den mat­rik­ke­li ja bib­li­og­ra­fia, 1967; Väi­nö­lä Tau­no: Vir­si­kir­jam­me vir­ret, 2009; Pa­lo­la Ari-Pek­ka: Kah­den kuo­ren suo­jas­sa, 2010; Väy­ry­nen Leo: Le­o­nard Typ­pö, Tou­ko­met­ti­nen – Au­rin­kom­me ylös­nou­si, Poh­jan­maan Hist. Seu­ran leh­ti Mii­lu 2/2021.