JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Olet poissa

5.11.2021 6.00

Juttua muokattu:

2.1. 15:09
2025010215090220211105060000

An­ne Lind­fors

Piir­sin si­nua sy­dä­mee­ni yhä lu­jem­min. Käm­men­te­ni tun­to te­rä­vöi­tyi, tun­tui kuin hau­ras iho­si oli­si uur­ta­nut mi­nuun nä­ky­mä­tön­tä jäl­keä. Pai­noin pos­ke­ni pos­ke­a­si vas­ten ja kuun­te­lin hen­gi­tyk­se­si ään­tä. Tun­sin, mi­ten sy­vä­nä ja tum­ma­na kai­paus vir­ta­si.

Het­kek­si jäin kat­se­le­maan vuo­tee­si lä­hel­le kiin­ni­tet­ty­jä va­lo­ku­via. Eri­tyi­ses­ti vii­vyin ku­vas­sa, jos­sa lau­loit su­vi­seu­ra­pen­kis­sä. Lä­hel­lä­si oli omia rak­kai­ta­si, las­ten­lap­sia. Pa­pe­ril­le tal­le­tet­tu het­ki oli täyn­nä le­vol­lis­ta va­loa.

Kat­see­ni kään­tyi ku­vas­ta ta­kai­sin si­nuun. Ma­ka­sit hoi­va­o­sas­ton vuo­teel­la sil­mät um­mes­sa. En tien­nyt, kuu­lit­ko enää, mitä si­nul­le sa­noin. Pu­huin sil­ti. Pu­he­lin rak­kau­des­ta ja us­kos­ta, sii­tä, mi­ten pal­jon hy­vää olin si­nul­ta saa­nut. Pu­huin sii­tä, mi­ten sai­sit tur­val­li­sin mie­lin läh­teä, kun kut­su tu­li­si. Kaik­ki syn­nit oli an­net­tu an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Kun tätä kir­joi­tan, olet jo pois­sa. Ai­ka, joka oli en­nen, on jää­nyt taak­se. Ja sil­ti – on kuin yhä oli­sit. Olet mu­ka­na muis­to­jen vir­ras­sa, ihon sy­väs­sä muis­tis­sa. Hel­lyy­des­sä, joka jät­ti jäl­jen. Yhä uu­del­leen an­nan mie­le­ni kul­kea muis­toi­hin, löy­tää si­nut.

Au­to kul­kee hi­taas­ti eteen­päin, py­säh­te­lee ja kul­kee taas. Tä­hyi­lem­me ym­pä­ril­lem­me. Sit­ten en­sim­mäi­nen meis­tä huo­maa: Iso­telt­ta! Kun kat­son si­nuun, näy­tät äk­kiä niin on­nel­li­sel­ta. Huol­ten uur­teet si­li­ä­vät pois.

Olem­me kä­ve­lyl­lä, kun yh­täk­kiä sei­sah­dat. Sil­loin mi­nä­kin kuu­len sen: lin­nut lau­la­vat met­säs­sä kuin pa­kah­tu­mai­sil­laan. Sei­som­me hil­jai­si­na ja an­nam­me lau­lun tul­via mei­hin, he­rät­tää tal­ven al­ta.

Yh­tei­nen il­ta­ru­kous on lu­et­tu. Si­nun kä­te­si nou­see ol­ka­pääl­le­ni, siu­naam­me toi­si­am­me an­teek­si­an­ta­muk­sel­la. On tur­val­li­nen olo.

Muis­tot kul­ke­vat mi­nus­sa loh­dut­ta­en, kos­ket­ta­vat lem­pein sor­min. Ajat­te­len sitä, mi­ten si­sa­rus­te­ni kans­sa olin seis­syt vuo­tee­si vie­rel­lä. Lau­loim­me vie­lä ker­ran si­nul­le sa­man lau­lun, joka liit­tyi jo­kai­seen äi­tien­päi­vään. ”Kii­tos sul­le, äi­ti kul­ta, rak­kau­des­tas suu­res­ta...” Ää­net vä­räh­te­li­vät, tun­ne tul­vi vah­va­na sa­nois­sa.

Ajat­te­len sitä, mi­ten avoi­men ar­kun ää­rel­lä olim­me lau­la­neet lau­lun, jota lap­suu­des­sam­me meil­le niin usein lau­loit. ”Tääl­lä jo tai­vas rin­taan luo, nuk­kua hel­maas nyt mun suo.”

Kii­tos äi­ti, et­tä pu­huit meil­le tai­vaas­ta. Kii­tos, et­tä niin mo­nes­ti pyy­sit an­teek­si ja siu­na­sit mei­tä. Kii­tos het­kis­tä, jol­loin pu­huit sii­tä, mi­ten suur­ta lah­jaa lap­set ovat. Ja et­tä muis­tu­tit pi­tä­mään rak­kau­den kes­ke­näm­me.

Nyt oli si­nun vuo­ro­si läh­teä, mut­ta ha­lu­an us­koa, et­tä ker­ran olem­me jäl­leen yh­des­sä. Ker­ran on ylös­nou­se­muk­sen iha­na aa­mu. Sil­loin saam­me näh­dä sen, mi­hin us­koim­me.

Kii­tos, et­tä ra­kas­tit.

AnneLindfors
Rakastan perhettäni. Nautin nuotiohetkistä ja lasten laulusta. Siitä tunteesta, kun tajuan, että jokaiseen päivään on riittänyt valoa.Taaksepäin katsoessa näen kivun ja ilon vuorovedet. Missä ikinä polkuni on kulkenutkin, tänään olen tässä. Luottavaisin mielin saan astua huomiseen.Jos tahdot antaa blogistani palautetta, lähetä pohdintojasi osoitteeseen anne.lindfors@hotmail.com.