He­le­na Hus­so

Lep­pä­vir­ta

Raa­mat­tu neu­voo kun­ni­oit­ta­maan van­hem­pia mut­ta myös ar­vos­ta­maan it­se­ään yhä iän kar­tut­tua.

Hel­mi­kuus­sa Lep­pä­vir­ran vart­tu­nei­den rus­ko­ker­ho sai vie­rai­ta, kun Ou­to­kum­mun tiis­tai­ker­ho­lai­set saa­pui­vat vie­rai­lul­le noin 30 hen­gen voi­min.

Yh­tei­sen ker­hon kes­kus­te­lun ai­hee­na oli Van­huus Raa­ma­tus­sa, vir­sis­sä ja lau­luis­sa. Var­kau­te­lai­nen Ot­to Kan­ni­ai­nen oli ha­ke­nut raa­ma­tun­koh­tia etu­kä­teen ja joh­ti kes­kus­te­lua nii­den avul­la. Kes­kus­te­lun lo­mas­sa kool­la ol­leet lau­loi­vat vir­siä ja Sii­o­nin lau­lu­ja.

Kan­ni­ai­nen ker­toi, et­tä pa­ra­tii­sis­sa en­nen syn­tiin­lan­kee­mus­ta ei ol­lut van­he­ne­mis­ta ei­kä kuo­le­maa sii­nä mie­les­sä kuin nyt. Van­huu­den suo­je­le­mi­sek­si Ju­ma­la on an­ta­nut nel­jän­nen käs­kyn ”Kun­ni­oi­ta isää­si ja äi­ti­ä­si” (2.Moos. 20:12). Täl­le käs­kyl­le on an­net­tu lu­paus: ”et­tä sai­sit elää kau­an sii­nä maas­sa, jon­ka Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si, si­nul­le an­taa”.

Raa­ma­tus­sa on lu­vat­tu me­nes­ty­mi­nen kun­ni­oit­ta­mi­sen seu­rauk­se­na. Tämä käs­ky on tar­koi­tet­tu en­nen kaik­kea ai­kui­sil­le lap­sil­le. Pu­heen­vuo­rois­sa tuli il­mi, et­tä esim Tur­kis­sa ja Aa­si­an mais­sa lap­sil­la on kun­nia-asia hoi­taa omia van­hem­pi­aan.

Ikä saa nä­kyä

Psal­min 71 ja­kees­sa 18 sa­no­taan: ”Kun nyt olen van­ha ja har­maa­päi­nen, älä hyl­kää mi­nua, Ju­ma­la. Minä ju­lis­tan tu­le­vil­le pol­vil­le kät­te­si töi­tä ja te­ko­je­si suu­ruut­ta.” Kes­kus­te­luis­sa nou­si esil­le se, mi­ten tär­ke­ää on ker­toa jäl­ki­pol­vil­le Ju­ma­lan siu­nauk­ses­ta ja joh­da­tuk­ses­ta elä­mäs­sä, mut­ta myös sii­tä, mi­ten van­hem­mat muis­ta­vat lap­si­aan ja las­ten­sa lap­sia ru­kouk­sis­saan eri­tyi­ses­ti hei­dän vai­kei­na ai­koi­na.

Ar­ja Kan­ni­ai­nen ku­va­si pu­heen­vuo­ros­saan, mi­ten elä­mä saa nä­kyä kas­vo­jen ry­pyis­sä ja hius­ten vä­ris­sä. ”Har­maat hap­set ovat kun­ni­a­sep­pe­le, pal­kin­to sil­le, joka oi­kein elää” (Sa­nanl. 16: 31). Hän nos­ti myös esil­le nel­jän­nen käs­kyn tuo­man pyy­teet­tö­män kun­ni­oi­tuk­sen ja ar­vos­tuk­sen van­hem­pia koh­taan. Vaik­ka vart­tu­neis­sa nä­kyy jo ulos­päin iän tuo­mat vai­vat ja raih­nai­suus, on tär­ke­ää ar­vos­taa it­se­ään ja kans­sa­kul­ki­jaa.

Mu­ka­vaa yh­des­sä­o­loa

Ot­to Kan­ni­ai­nen päät­ti kes­kus­te­lu­tuo­ki­on lop­pu­har­tau­des­sa Je­sa­jan kir­jan lu­vun 46 sa­noi­hin: ”Tei­dän van­huu­ten­ne päi­viin saak­ka minä olen sama, vie­lä kun hiuk­sen­ne har­maan­tu­vat, minä tei­tä kan­nan. Niin minä olen teh­nyt ja niin yhä teen, minä nos­tan ja kan­nan ja pe­las­tan.”

Il­ta­päi­vän ko­ho­koh­tiin kuu­lui 93-vuo­ti­aan Ei­la Nis­si­sen pi­tä­mä jump­pa­tuo­kio, joka sai osal­lis­tu­jat liik­keel­le ja hy­myn huu­lil­le. Li­säk­si oh­jel­mas­sa oli na­ru­ar­pa­jai­set. Run­saat voit­to­pal­kin­not sai­vat ker­ho­lai­set kil­van na­run­ve­toon.

Ou­to­kum­pu­lai­nen Ei­la Ris­sa­nen kom­men­toi, et­tä olo oli tur­val­li­nen ja va­paa ker­ho­lais­ten kes­ken.

– Tun­tui kuin oli­sim­me kaik­ki sa­mal­la as­teel­la.

Ris­sa­sel­le jäi mie­leen eri­tyi­ses­ti se, mi­ten alus­ta­ja pu­hui läm­pi­mäs­ti van­huu­des­ta, tois­tem­me kun­ni­oit­ta­mi­ses­ta ja esi­ru­kouk­ses­ta sekä sai va­paas­ti ker­ho­lai­set kes­kus­te­le­maan.