Hans Pe­täis­tö

Haus­jär­vi

Jo­kai­nen ih­mi­nen on koh­taa­mi­sen ar­voi­nen.

Koko Ete­lä-Suo­men alu­eel­ta ke­rään­tyi Mai­tois­ten lei­ri­kes­kuk­seen vart­tu­nei­ta naut­ti­maan Es­poon Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jär­jes­tä­mäs­tä oh­jel­mas­ta. Ti­laus­bus­se­ja tuli Es­poos­ta ja Hel­sin­gis­tä. Lei­ri­läi­siä ja hen­ki­lö­kun­taa oli yh­teen­sä 137, kuu­des­ta­tois­ta rau­ha­nyh­dis­tyk­ses­tä.

Ju­ma­lan lap­sen nimi on tär­keä

Toi­nen lei­rin ve­tä­jis­tä, Jaak­ko Sil­lan­pää, ava­si lei­rin tur­val­li­suu­soh­jeil­la ja al­ku­har­tau­del­la. Lau­loim­me vir­ren 479. Nii­lo Rau­ha­lan sa­nat jäi­vät sy­väs­ti mie­lee­ni: ”Luo voi­mal­lan­sa Luo­ja ker­ran myös uu­det tai­vaat, uu­den maan. Se voi­ma yl­tää tä­hän het­keen, kun si­nuun, Kris­tus, luot­taa saan. Si­nus­sa päi­vään sel­ke­ään ja toi­voon, hil­jai­suu­teen jään.”

Sil­lan­pää ihai­li mat­ka­ys­tä­vien mää­rää. Moni oli hä­nel­le hy­vin tut­tu, mut­ta jou­kos­sa oli uu­si­a­kin. Lei­ri­läi­siä muis­tu­tet­tiin, kuin­ka tär­keä on, et­tä on Ju­ma­lan lap­sen nimi. Heti alus­sa sai kuul­la sen, mitä eni­ten kai­paa, evan­ke­liu­min syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta.

Ra­kas­ta­kaa lä­him­mäi­si­än­ne

En­nen Juha Kaa­ri­vaa­ran alus­tus­ta lau­let­tiin lä­him­mäi­sen vir­si 431.

Kaa­ri­vaa­ra alus­ti ai­hees­ta Huo­maan­ko ja ar­vos­tan­ko lä­him­mäis­tä­ni?

– Kos­ka Ju­ma­la on luo­nut maa­il­man ja kai­ken mitä sii­nä on, ei meil­lä ole va­raa ky­see­na­lais­taa lä­him­mäi­sen ih­mi­sar­voa. Pel­käs­tään ter­veh­ti­mi­sel­lä voi ol­la suu­ri, ih­mei­tä te­ke­vä vai­ku­tus lä­him­mäi­sen huo­mi­oi­mi­ses­sa. Mei­dän tu­lee ra­kas­taa lä­him­mäis­tä kuin it­se­äm­me, em­me­kä saa unoh­taa myös­kään neu­voa vi­ha­mie­hen ra­kas­ta­mi­ses­ta. Saa­koon lä­him­mäi­sen koh­taa­mis­ta oh­ja­ta aja­tus sii­tä, mi­ten toi­voi­sim­me ih­mis­ten suh­tau­tu­van mei­hin, Kaa­ri­vaa­ra muis­tut­ti.

Alus­tus oli hy­vin roh­kai­se­va ja ra­ken­ta­va, ja sii­tä vi­ri­si koko lop­pu­aa­mun kes­tä­vä vil­kas kes­kus­te­lu. Jo­kai­nen sai vuo­ron pi­tää kier­tä­vää mik­ro­fo­nia kä­des­sään. Moni ker­toi oman psal­min­sa, toi­set pa­ran­nuk­sen­te­ois­ta, eri­lai­sis­ta koh­taa­mi­sis­ta, elä­män ko­ke­muk­sis­ta ja en­nen kaik­kea ties­tä ja mat­kas­ta.

Tai­vas­toi­vo jäi

Mauk­kaan, ter­veel­li­sen li­ha­pul­la-ate­ri­an jäl­keen osal­lis­tu­jat jump­pa­si­vat Ar­ja Ha­ku­li­sen joh­dol­la. Hän myös lu­en­noi ai­hees­ta Ta­sa­pai­noa, li­has­voi­maa ja jal­ka­te­rien liik­ku­vuu­den li­sää­mis­tä. Esi­tys si­säl­si te­o­ri­aa ja jump­paa, lii­noil­la ja pal­loil­la. Moni koki liik­ku­neen­sa sii­nä jump­pa­het­kes­sä enem­män kuin koko al­ku­vuon­na. Jäl­ki­pos­tis­sa jo­kai­sel­le ja­et­tiin kaik­ki Ha­ku­li­sen käyt­tä­mä ai­neis­to.

Lop­pu­har­tau­des­sa Sil­lan­pää muis­tut­ti sie­lun­vi­hol­li­sen ka­va­luu­des­ta – mut­ta myös tai­vas­toi­vos­ta.

– Jos­kus ikä­väs­ti saam­me kuul­la, et­tä joku ra­kas on hil­jat­tain tai vii­me vuo­si­na luo­pu­nut us­kos­ta. Saim­me ko­kea täl­lä päi­vän kes­tä­väl­lä lei­ril­lä, et­tä tuli taas läm­min olo saa­da pu­hua us­ko­mi­ses­ta. En­nen kaik­kea, kun us­koo omat syn­nit ja viat an­teek­si, jää meil­le kai­kil­le iha­na tai­vas­toi­vo.