Pasi Kan­ni­ai­nen

Us­ko­mi­sen es­tei­den rai­vaus­työ, jon­ka Jo­han­nes aloit­ti, jat­kuu Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

Oma lap­si on suu­ri Ju­ma­lan lah­ja ja kau­nis luo­mis­työn ih­me. Mo­nien nuor­ten nais­ten yk­si suu­rim­mis­ta toi­veis­ta on tä­nä­kin ai­ka­na saa­da tul­la äi­dik­si. Äi­din ja isän ru­kous on, et­tä Ju­ma­la joh­dat­tai­si ja var­je­li­si las­ta koko hä­nen elä­män­sä ajan.

Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa ker­ro­taan Aa­ro­nin su­kuun kuu­lu­vas­ta van­hem­mas­ta pa­ris­kun­nas­ta, pap­pi Sa­ka­ri­aas­ta ja hä­nen vai­mos­taan Eli­sa­be­tis­ta. He­kin oli­vat avi­o­liit­ton­sa ai­ka­na ru­koil­leet saa­van­sa lap­sia, mut­ta Ju­ma­la ei ol­lut sal­li­nut sen ta­pah­tu­van. Nyt he oli­vat jo iäk­käi­tä ja iloit­si­vat van­huu­den päi­vis­tään tyy­ty­en Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen.

Suun­ni­tel­mat voi­vat yl­lät­tää

Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat voi­vat kui­ten­kin ol­la yl­lä­tyk­sel­li­siä. Kun Sa­ka­ri­as oli temp­pe­lis­sä suo­rit­ta­mas­sa suit­su­tu­suh­ria Her­ral­le, hä­nel­le il­mes­tyi en­ke­li Gab­riel, joka ker­toi, et­tä hä­nen vai­mon­sa Eli­sa­bet tu­lee syn­nyt­tä­mään po­jan, jol­le oli­si an­net­ta­va nimi Jo­han­nes. Täs­tä po­jas­ta tu­li­si maa­il­man Va­pah­ta­jan, Her­ran, edel­lä­kä­vi­jä, joka Ju­ma­lan Hen­ges­sä ja voi­mas­sa ker­toi­si tu­le­vas­ta Mes­si­aas­ta. Kos­ka Sa­ka­ri­as epäi­li en­ke­lin sa­no­maa, hän me­net­ti pu­he­ky­kyn­sä sii­hen saak­ka, kun­nes Jo­han­nes syn­tyi ja ko­koon­nut­tiin ym­pä­ri­leik­kaa­maan las­ta.

Temp­pe­lis­tä tul­les­saan Sa­ka­ri­aal­la oli­si var­mas­ti ol­lut pal­jon ker­rot­ta­vaa vai­mol­leen Eli­sa­be­til­le. Pal­jon oli­si ol­lut kes­kus­tel­ta­vaa, ih­me­tel­tä­vää ja ihas­tel­ta­vaa. Eli­sa­be­tin ras­kau­sai­ka­na opit­tiin var­mas­ti pal­jon kes­ki­näi­sen kom­mu­ni­koin­nin tai­to­ja il­man avi­o­mie­hen pu­hu­mis­ta. Eli­sa­bet­han sai pu­hua ja lau­laa sy­dä­men­sä kyl­lyy­des­tä, Sa­ka­ri­aan ar­vok­kaa­na teh­tä­vä­nä oli kuun­nel­la.

Lu­pauk­set to­teu­tui­vat

Ju­ma­lan lu­pauk­set to­teu­tui­vat. Eli­sa­bet syn­nyt­ti po­jan, jol­le van­hem­mat an­toi­vat en­ke­lin käs­kyn mu­kai­ses­ti ni­men Jo­han­nes. Tä­män ni­men Sa­ka­ri­as kir­joit­ti kir­joi­tus­tau­luun vah­vis­tuk­sek­si naa­pu­reil­le ja su­ku­lai­sil­le, jot­ka epäi­li­vät Jo­han­nes-ni­men so­pi­vuut­ta. Ih­me­tyk­sen kes­kel­le ka­jah­taa Sa­ka­ri­aan ää­nel­li­nen ylis­tys Ju­ma­lal­le. Vaik­ka Sa­ka­ri­as oli epäil­lyt, hän kui­ten­kin us­koi. Hän sai ää­nen­sä ta­kai­sin.

Jo­han­nek­sen, tien rai­vaa­jan, työ al­koi jo ym­pä­ri­leik­kauk­sen juh­la­päi­väs­sä. Sa­ka­ri­aan kii­tos­vir­ren Ju­ma­lan sa­nan ter­vei­set le­vi­si­vät laa­jal­le koko Juu­de­an vuo­ris­to­seu­dul­le.

Jo­han­nes sai kas­vaa ja vart­tua us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa, jos­sa oli ai­kaa Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­seen ja tut­ki­mi­seen. Vuo­si­kym­me­niä myö­hem­min hän isä-Sa­ka­ri­aan kii­tos­vir­ren mu­kai­ses­ti kävi Jee­suk­sen edel­lä kul­ke­maan ja rai­vaa­maan tie­tä Ju­ma­lan po­jal­le. Jo­han­nek­sen teh­tä­vä hui­pen­tuu Jor­dan-vir­ran ää­rel­lä, jos­sa hän koh­taa Va­pah­ta­jan­sa: ”Kat­so, Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka ot­taa pois maa­il­man syn­nin” (Joh. 1:29). Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti Jo­han­nes kas­taa Jee­suk­sen ja tai­vais­ta kuu­luu ää­ni: ”Tämä on mi­nun ra­kas Poi­ka­ni, jo­hon minä olen miel­ty­nyt.” (Matt. 3:13–17.)

Es­teet kan­nat­taa rai­va­ta

Raa­ma­tun us­ko­vai­set, ku­ten kaik­ki us­kos­sa mat­kan­sa päät­tä­neet, ovat van­hurs­kai­den le­vos­sa. Jo­han­nek­sen ar­vok­kaan teh­tä­vän jat­ka­mi­nen, tien rai­vaa­mi­nen Jee­suk­sel­le, on kui­ten­kin jo­kai­sen us­ko­vai­sen ih­mi­sen teh­tä­vä niin kau­an kuin Ju­ma­lan tah­to on. Ju­ma­lan sana neu­voo edel­leen et­si­mään en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa, ja luot­ta­maan sii­hen, et­tä sen aar­teen ohel­la kaik­ki muu­kin an­ne­taan.

Kaik­ki evan­ke­liu­min us­ko­mi­sen es­teet kan­nat­taa rai­va­ta pois. Tätä ar­vo­jär­jes­tys­tä, evan­ke­liu­min ar­moa ja syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen ilo­sa­no­maa saa­vat us­ko­vai­set edel­leen ju­lis­taa Py­hän Hen­gen kaut­ta ja sen voi­mal­la. En­nen kaik­kea evan­ke­liu­min saa us­koa omal­le sy­dä­mel­le ja kul­kea luot­ta­vai­ses­ti en­nen us­ko­nei­den ja­lan­jäl­jis­sä koh­ti tai­vaan ko­tia.

Evan­ke­liu­mi Luuk. 1:57–66

Raa­mat­tu 1992: Eli­sa­be­tin ai­ka tuli, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Kun naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kuu­li­vat suu­res­ta lau­peu­des­ta, jon­ka Her­ra oli hä­nel­le osoit­ta­nut, he iloit­si­vat yh­des­sä hä­nen kans­saan. Kah­dek­san­te­na päi­vä­nä ko­koon­nut­tiin ym­pä­ri­leik­kaa­maan las­ta. Muut tah­toi­vat an­taa hä­nel­le isän mu­kaan ni­mek­si Sa­ka­ri­as, mut­ta hä­nen äi­tin­sä sa­noi: ”Ei, hä­nen ni­mek­seen tu­lee Jo­han­nes.” Toi­set sa­noi­vat: ”Ei­hän si­nun su­vus­sa­si ole ke­tään sen ni­mis­tä.” He ky­syi­vät viit­to­mal­la isäl­tä, min­kä ni­men hän tah­toi an­taa lap­sel­le. Sa­ka­ri­as pyy­si kir­joi­tus­tau­lun ja kir­joit­ti sii­hen: ”Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes.” Kaik­ki häm­mäs­tyi­vät. Sa­mal­la het­kel­lä Sa­ka­ri­as sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin, ja hän puh­ke­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa. Sil­lä seu­dul­la jou­tui­vat kaik­ki pe­lon val­taan, ja näis­tä ta­pah­tu­mis­ta pu­hut­tiin laa­jal­ti koko Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­la. Ne, jot­ka niis­tä kuu­li­vat, pai­noi­vat kai­ken mie­leen­sä ja sa­noi­vat: ”Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee?” Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään.

Bib­lia: Mut­ta Eli­sa­be­tin syn­nyt­tä­mi­sen ai­ka täy­tet­tiin, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Ja hä­nen ky­läl­li­sen­sä ja lan­kon­sa kuu­li­vat, et­tä Her­ra oli teh­nyt suu­ren lau­piu­den hä­nen kans­san­sa, ja he iloit­si­vat hä­nen kans­san­sa. Ja ta­pah­tui kah­dek­san­te­na päi­vä­nä, et­tä he tu­li­vat las­ta ym­pä­ri­leik­kaa­maan, ja kut­sui­vat hä­nen isän­sä ni­mel­tä Sa­ka­ri­as. Niin vas­ta­si hä­nen äi­tin­sä ja sa­noi: ei suin­kaan; vaan hän pi­tää kut­sut­ta­man Jo­han­nes. Ja he sa­noi­vat hä­nel­le: ei ole ke­tään si­nun su­ku­kun­nas­sas, joka kut­su­taan sil­lä ni­mel­lä. Niin he viit­ta­si­vat hä­nen isäl­len­sä, mik­si hän tah­toi hä­nen ni­mit­tää. Ja hän anoi tau­lua ja kir­joit­ti: Jo­han­nes on hä­nen ni­men­sä. Ja kaik­ki ih­met­te­li­vät. Niin koh­ta au­ke­ni hä­nen suun­sa ja hä­nen kie­len­sä, ja pu­hui kiit­täin Ju­ma­laa. Ja pel­ko tuli kaik­kein hei­dän ky­läl­lis­ten­sä pääl­le, ja kai­kis­sa Juu­de­an mä­ki­ky­lis­sä il­moi­tet­tiin kaik­ki nämä sa­nat. Ja kaik­ki , jot­ka tä­män kuu­li­vat, pa­ni­vat sy­dä­miin­sä, sa­no­en: min­käs luu­let täs­tä lap­ses­ta tu­le­van? Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen kans­saan.