Mik­ko Fa­ger

Kun Jee­sus al­koi to­teut­taa saa­man­sa teh­tä­vää ja vä­lit­tää ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen sa­no­maa, hän he­rät­ti mo­nes­sa hen­ki­lö­koh­tai­sen us­kon.

Ju­ma­la oli lä­het­tä­nyt Jo­han­nek­sen tien­rai­vaa­jak­si Juu­de­an kor­peen val­mis­ta­maan tie­tä Her­ral­le Jee­suk­sel­le. Au­ti­o­maas­sa Jo­han­nes ju­lis­ti: ”Kään­ty­kää, sil­lä tai­vas­ten val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le” (Matt. 3:2).

Kun Jee­suk­sen jul­ki­nen toi­min­ta al­koi, suu­ret vä­ki­jou­kot seu­ra­si­vat hän­tä. He oli­vat häm­mäs­tyk­sis­sään hä­nen ope­tuk­ses­taan, sil­lä hän opet­ti niin kuin se, jol­le on an­net­tu val­ta, ei niin kuin lai­no­pet­ta­jat. (Matt. 7:27–28.)

Hän kan­toi taak­kam­me

Jee­suk­sen jul­ki­sen toi­min­nan al­ku oli vä­ke­vää, pu­hut­te­le­vaa saar­naa ja eri­lai­sia ih­me­te­ko­ja, mut­ta myös ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen loh­dul­lis­ta sa­no­maa. Jee­sus he­rät­ti mo­nes­sa hen­ki­lö­koh­tai­sen us­kon.

Evan­ke­liu­mit ker­to­vat, mi­ten suu­ret vä­ki­jou­kot us­koi­vat hä­neen. Jee­sus pa­ran­si spi­taa­li­sia, sai­rai­ta ja ram­po­ja. Näin kävi to­teen, mitä oli sa­not­tu pro­feet­ta Je­sa­jan kaut­ta: ”Hän kan­toi mei­dän ki­pum­me, ot­ti taa­kak­seen mei­dän sai­rau­tem­me.” (Jes. 53:4.)

Siel­lä, mis­sä Ju­ma­la te­kee työ­tään, toi­mii myös sie­lun­vi­hol­li­nen. Jee­sus oli jo var­hain jou­tu­nut pa­ho­lai­sen vä­ke­vän kiu­sauk­sen koh­teek­si. Pa­ho­lai­nen oli pii­rit­tä­nyt Jee­sus­ta mo­nil­la eh­dol­li­sil­la ky­sy­myk­sil­lä ja hou­ku­tuk­sil­la. Sie­lun­vi­hol­li­nen tun­tee Raa­ma­tun hy­vin, mut­ta Elä­män Her­ra tor­jui hou­ku­tuk­set en­nen kir­joi­te­tul­la Ju­ma­lan sa­nal­la.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min 11. lu­vun alus­sa ker­ro­taan Jo­han­nek­sen ole­van epäi­lys­ten pii­rit­tä­mä­nä van­ki­las­sa. Hä­nen mie­leen­sä nou­si aja­tus, on­ko Jee­sus en­nus­tet­tu tu­le­va Mes­si­as. Jee­sus lä­het­ti hä­nel­le epäi­lys­ten kes­kel­le loh­dul­li­set ter­vei­set: sai­raat pa­ran­ne­taan ja köy­hil­le saar­na­taan evan­ke­liu­mi.

Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa

Tu­le­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti ker­too sa­dan­pääl­li­kös­tä, joka oli tul­lut pyy­tä­mään Jee­suk­sel­ta apua sa­no­en: ”Her­ra, pal­ve­li­ja­ni ma­kaa ko­to­na hal­vaan­tu­nee­na, ko­vis­sa tus­kis­sa” (Matt. 8:6). Jee­sus näki pääl­li­kön sy­dä­meen ja hä­dän, joka hä­nel­lä oli pal­ve­li­jas­taan. Kun Jee­sus lu­pa­si tul­la ja pa­ran­taa sai­raan, koki pääl­lik­kö it­sen­sä niin ar­vot­to­mak­si, et­tei voi­si ot­taa Jee­sus­ta ko­tiin­sa.

Hä­nel­lä oli kui­ten­kin vah­va luot­ta­mus sii­hen, et­tä Jee­sus voi pa­ran­taa hä­nen pal­ve­li­jan­sa. ”Sano vain sana ja pal­ve­li­ja­ni pa­ra­nee”. Kun Jee­sus kuu­li sa­dan­pääl­li­kön sa­nat, hän häm­mäs­tyi, ja sa­noi seu­raa­jil­leen: ”To­ti­ses­ti: näin vah­vaa us­koa en ole ta­van­nut yh­del­lä­kään is­ra­e­li­lai­sel­la.” Sa­dan­pääl­lik­kö sai kuul­la Jee­suk­sen loh­dul­li­set sa­nat: ”Mene. Ta­pah­tu­koon niin kuin us­kot.” Sil­lä het­kel­lä pal­ve­li­ja pa­ra­ni.

Ih­mi­nen saat­taa ko­kea it­sen­sä niin syn­ti­sek­si, et­tei Ju­ma­lan ar­mo kuu­lu hä­nel­le. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kui­ten­kin ai­na roh­kais­taan us­ko­maan ja tart­tu­maan Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­siin.

Vaik­ka epä­us­kon saar­na on ajas­sam­me vah­va, Jee­suk­sen työ jat­kuu edel­leen Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. Ju­ma­lan ar­mo kuu­luu yhä kai­kil­le, jot­ka ha­lu­a­vat us­koa syn­tin­sä an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Olem­me au­tu­ai­ta yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den.