Esa Torn­berg

Syn­tin­sä tun­te­va ih­mi­nen saa Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa kaik­ki an­teek­si.

Fa­ri­seuk­set oli­vat var­mo­ja omas­ta van­hurs­kau­des­taan. He ajat­te­li­vat kel­paa­van­sa Ju­ma­lal­le te­ke­mäl­lä hy­viä töi­tä. Tä­män ta­kia Jee­sus ha­lu­aa opet­taa fa­ri­seuk­sia ja myös tä­män ajan ih­mi­siä, mil­lai­nen sy­dä­men­ti­la on Ju­ma­lan mie­len mu­kai­nen. Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä hän ker­too esi­mer­kin kah­des­ta ru­koi­li­jas­ta, fa­ri­seuk­ses­ta ja pub­li­kaa­nis­ta.

Näy­rä ru­kous on Ju­ma­lan mie­leen

Fa­ri­seuk­sen ru­kous on it­se­riit­toi­nen; sel­lai­nen, jos­sa vä­hek­sy­tään mui­ta ja ylis­te­tään omia hy­viä töi­tä. Raa­mat­tu opet­taa, et­tei ku­kaan kel­paa Ju­ma­lal­le hy­viä töi­tä te­ke­mäl­lä. Ih­mi­sen omat työt ovat kuin saas­tai­nen vaa­te Ju­ma­lan edes­sä. Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan ei ole ke­tään, joka te­kee hy­vää, ei ai­no­a­ta­kaan (Room. 3:12).

Jo­kai­nen ih­mi­nen jou­tuu syn­tiin aja­tuk­sin, sa­noin ja te­oin. Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä kaik­ki ih­mi­set teh­neet syn­tiä ja ovat vail­la Ju­ma­lan kirk­kaut­ta mut­ta saa­vat hä­nen ar­mos­taan lah­jak­si van­hurs­kau­den, kos­ka Kris­tus Jee­sus on lu­nas­ta­nut hei­dät va­paik­si (Room. 3:22).

Pub­li­kaa­ni tun­nus­taa syn­ti­syy­ten­sä ja ru­koi­lee, et­tä Ju­ma­la oli­si hä­nel­le ar­mol­li­nen. Täl­lai­nen ru­kous on Ju­ma­lan mie­len mu­kai­nen. Ju­ma­la on yl­pei­tä vas­taan, mut­ta nöy­ril­le hän an­taa ar­mon (Jaak. 4:6). Pub­li­kaa­ni tun­tee Ju­ma­lan lap­sen ta­voin syn­ti­syy­ten­sä. Näin tun­te­va ih­mi­nen saa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­nas­sa kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Jo­han­nes kir­joit­taa: ”Jos väi­täm­me, et­tem­me ole syn­ti­siä, me pe­täm­me it­se­äm­me ei­kä to­tuus ole meis­sä. Jos me tun­nus­tam­me syn­tim­me, niin Ju­ma­la, joka on us­kol­li­nen ja van­hurs­kas, an­taa meil­le syn­nit an­teek­si ja puh­dis­taa mei­dät kai­kes­ta vää­ryy­des­tä” (1. Joh.1: 8–9).

Ar­mo­jär­jes­tys on yk­sin­ker­tai­nen

Ju­ma­lan lap­si ko­kee Paa­va­lin ta­voin: ”En tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do. Sen saa ai­kai­sek­si mi­nus­sa asu­va syn­ti.” (Room. 7:17.) Syn­ti, joka ai­na mei­hin tart­tuu, hi­das­tut­taa ja vai­keut­taa jo­kai­sen mat­kan­te­koa (Hebr. 12:1). Tä­män vuok­si Ju­ma­lan lap­sen sy­dän kai­paa evan­ke­liu­mia, jot­ta us­ko ja hyvä oma­tun­to säi­ly­vät. Tämä evan­ke­liu­mi on ai­na tar­jol­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­nas­sa. Jo­kai­nen Ju­ma­lan lap­si on Py­hän Hen­gen pap­pi, jol­la on lupa an­taa ka­tu­val­le ja syn­tin­sä tun­te­val­le kaik­ki syn­nit an­teek­si.

Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la jo­kai­sen ih­mi­sen ru­kouk­sen, kun se on to­ti­nen eli tosi. On tär­ke­ää ru­koil­la epä­us­kois­ten lä­him­mäis­ten puo­les­ta, et­tä Ju­ma­la he­rät­täi­si syn­nin­tun­non ja hän löy­täi­si tuh­laa­ja­po­jan ta­voin ta­kai­sin Isän ko­tiin. Ju­ma­lan lap­sen oma­koh­tai­nen ru­kous on, et­tä Ju­ma­la an­tai­si her­kän tun­non ja pi­täi­si jo­kai­sen lap­sen­sa pie­nen pai­kal­la. On hyvä pyy­tää Jo­han­nes Kas­ta­jan miel­tä: ”Hä­nen (Jee­suk­sen) on tul­ta­va suu­rem­mak­si ja mi­nun pie­nem­mäk­si” (Joh. 3:30).

On suu­ri kii­tok­sen ai­he, et­tä Ju­ma­lan ar­mo­jär­jes­tys on yk­sin­ker­tai­nen: syn­tin­sä tun­te­vil­le, it­ses­sään köy­hil­le, vä­hä­voi­mai­sil­le ja hei­koil­le an­ne­taan ar­mos­ta kaik­ki syn­nit an­teek­si. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­min voi­min Ju­ma­lan lap­si saa us­kon voi­maa ja pää­see ker­ran pe­ril­le tai­vaan ko­tiin. Näin tu­lee to­dek­si Jee­suk­sen sa­nat: joka it­sen­sä alen­taa, se ko­ro­te­taan.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 18:9–14

Raa­mat­tu 1992: Muu­ta­mil­le, jot­ka oli­vat var­mo­ja omas­ta van­hurs­kau­des­taan ja vä­hek­syi­vät mui­ta, Jee­sus esit­ti tä­män ker­to­muk­sen: ”Kak­si mies­tä meni temp­pe­liin ru­koi­le­maan. Toi­nen oli fa­ri­seus, toi­nen pub­li­kaa­ni. Fa­ri­seus aset­tui pai­kal­leen sei­so­maan ja ru­koi­li it­sek­seen: ’Ju­ma­la, minä kii­tän si­nua, et­ten ole sel­lai­nen kuin muut ih­mi­set, ros­vot, hui­ja­rit, huo­rin­te­ki­jät tai vaik­ka­pa tuo pub­li­kaa­ni. Minä paas­to­an kah­des­ti vii­kos­sa ja mak­san kym­me­nyk­set kai­kes­ta, sii­tä­kin mitä os­tan.’ Pub­li­kaa­ni sei­soi ta­em­pa­na. Hän ei toh­ti­nut edes ko­hot­taa kat­set­taan tai­vas­ta koh­ti vaan löi rin­taan­sa ja sa­noi: ’Ju­ma­la, ole mi­nul­le syn­ti­sel­le ar­mol­li­nen! Minä sa­non teil­le: hän läh­ti ko­tiin­sa van­hurs­kaa­na, tuo toi­nen ei. Jo­kai­nen, joka it­sen­sä ko­rot­taa, alen­ne­taan, mut­ta joka it­sen­sä alen­taa, se ko­ro­te­taan.”

Bib­lia: Niin hän myös sa­noi muu­ta­mil­le, jot­ka it­se pääl­len­sä us­kal­si­vat, et­tä he oli­vat hurs­kaat, ja mui­ta kat­soi­vat ylön, tä­män ver­tauk­sen: Kak­si ih­mis­tä meni ylös temp­liin ru­koi­le­maan, yk­si Pha­ri­se­a­lai­nen ja toi­nen Pub­li­ka­ni. Pha­ri­se­a­lai­nen sei­soi ja ru­koi­li näin it­sel­len­sä: minä kii­tän si­nua, Ju­ma­la, et­ten minä ole niin­kuin muut ih­mi­set, ryö­vä­ri, vää­rä, huo­rin­te­kiä, taik­ka myös niin­kuin tämä Pub­li­ka­ni. Kah­des­ti vii­kos­sa minä paas­toon, ja an­nan kym­me­nyk­set kai­kis­ta mitä mi­nul­la on. Ja Pub­li­ka­ni sei­soi taam­pa­na, ei­kä tah­to­nut sil­mi­än­sä­kään nos­taa ylös tai­vaa­sen päin, mut­ta löi rin­toi­hin­sa ja sa­noi: Ju­ma­la, ar­mah­da mi­nun syn­ti­sen pääl­le­ni! Minä sa­non teil­le: tämä meni ko­ti­an­sa hurs­kaam­pa­na kuin toi­nen; sil­lä jo­kai­nen joka it­sen­sä ylen­tää, se alen­ne­taan, ja joka it­sen­sä alen­taa, se ylen­ne­tään.