Alek­si Päk­ki­lä

Jee­suk­sen jää­hy­väis­ru­kouk­ses­sa tu­lee esil­le Ju­ma­lan sa­nan voi­ma ja esi­ru­kouk­sen tur­va.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti­nä on kat­kel­ma Jee­suk­sen niin kut­su­tus­ta ylim­mäis­pa­pil­li­ses­ta ru­kouk­ses­ta, jon­ka hän piti ope­tus­las­ten kans­sa vie­te­tyn vii­mei­sen ate­ri­an yh­tey­des­sä. Ru­kouk­sen aluk­si Jee­sus pyy­si, et­tä Isä kir­kas­tai­si Po­jan, jot­ta Ju­ma­lan kirk­kaus tu­li­si nä­ky­viin hä­nen pe­las­tus­työs­sään. ”Minä olen kir­kas­ta­nut si­nut tääl­lä maan pääl­lä saat­ta­mal­la pää­tök­seen työn, jon­ka an­noit teh­däk­se­ni. Isä, kir­kas­ta sinä nyt mi­nut, ota mi­nut luok­se­si ja an­na mi­nul­le se kirk­kaus, joka mi­nul­la oli si­nun luo­na­si jo en­nen maa­il­man syn­tyä.” (Joh. 17:4–5.)

Us­ko on Ju­ma­lan työ

Sit­ten Jee­sus an­toi omis­taan hy­vän to­dis­tuk­sen, mikä omal­la ta­val­laan avaa Ju­ma­lan sää­tä­mää ar­mo­jär­jes­tys­tä. Ope­tus­lap­set oli­vat ot­ta­neet vas­taan Ju­ma­lan sa­nan, joka oli saa­nut heis­sä ai­kaan sy­dä­men us­kon ja sen myö­tä ym­mär­ryk­sen, ke­nel­tä kaik­ki hyvä on läh­töi­sin. Us­ko oli ja on edel­leen alus­ta lop­puun saak­ka Ju­ma­lan työ. ”Kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi oi­keu­den tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, kai­kil­le, jot­ka us­ko­vat hä­neen” (Joh. 1:12).

Var­si­nai­nen esi­ru­kous al­kaa yh­dek­sän­nes­tä ja­kees­ta. Mik­si Jee­sus sa­noi ru­koi­le­van­sa omien­sa puo­les­ta, ja vie­lä erik­seen mai­nit­si, et­tei tee niin maa­il­man puo­les­ta? Tämä äk­ki­sel­tään ris­ti­rii­tai­sel­ta­kin tun­tu­va koh­ta on ym­mär­ret­tä­vis­sä sii­tä nä­kö­kul­mas­ta, et­tä Jee­suk­sel­le syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­kei­nen maa­il­ma edus­ti osal­taan Ju­ma­lan vas­tus­ta­jan tem­mel­lys­kent­tää, jol­le on ker­ran koit­ta­va lop­pu. Tur­mel­tu­neen maa­il­man si­jas­ta Jee­sus tah­toi kui­ten­kin sul­kea esi­ru­kouk­seen maa­il­mas­sa elä­vät ih­mi­set – Ju­ma­lan jo omak­seen te­ke­mien li­säk­si myös myö­hem­min sa­nan vas­taa­not­ta­vat. ”Minä en ru­koi­le vain hei­dän puo­les­taan, vaan myös nii­den puo­les­ta, jot­ka hei­dän to­dis­tuk­sen­sa täh­den us­ko­vat mi­nuun” (Joh. 17:20).

Va­lo­na maa­il­man kes­kel­lä

Kai­ken kaik­ki­aan Jee­suk­sen jää­hy­väis­ru­kouk­ses­sa ko­ros­tuu vah­va­na aja­tus yk­sey­des­tä. Niin kuin Isä ja Poi­ka ovat yh­den ja sa­man Ju­ma­lan per­soo­nia, tu­li­si myös Ju­ma­lan las­ten ol­la kuin yh­tä ja sa­maa per­het­tä. Sil­loin kun evan­ke­liu­mis­ta val­lit­see yk­si­mie­li­syys, Jee­suk­ses­ta läh­te­vä kirk­kaus vä­lit­tyy hä­neen us­ko­vis­ta sel­vä­nä va­lo­na maa­il­man pi­mey­den kes­kel­lä. Sik­si Jee­sus pyy­si: ”Minä ru­koi­len, et­tä he kaik­ki oli­si­vat yh­tä, niin kuin sinä, Isä, olet mi­nus­sa ja minä si­nus­sa. Niin tu­lee hei­dän­kin ol­la yh­tä mei­dän kans­sam­me, jot­ta maa­il­ma us­koi­si si­nun lä­het­tä­neen mi­nut.” (Joh. 17:21.)

Tä­nä­kin ai­ka­na on hyvä le­vol­li­sin mie­lin luot­taa Ju­ma­lan muut­tu­mat­to­ma­na py­sy­vään il­moi­tuk­seen ja tur­vau­tua Jee­suk­sen esi­ru­kouk­siin. Evan­ke­liu­min lu­pauk­set ovat yhä voi­mas­sa ja voi­mis­saan, ja tai­vaan kan­sa­lai­se­na maa­il­mas­sa voi pi­tää kiin­ni toi­von ank­ku­ris­ta, kun­nes ar­mon val­ta­kun­nas­sa siu­nat­tu­na saa kuul­la kut­sun kirk­kau­den ja kun­ni­an val­ta­kun­taan. ”Isä, minä tah­don, et­tä ne, jot­ka olet mi­nul­le an­ta­nut, oli­si­vat kans­sa­ni siel­lä mis­sä minä olen. Siel­lä he nä­ke­vät mi­nun kirk­kau­te­ni, jon­ka sinä olet an­ta­nut mi­nul­le, kos­ka olet ra­kas­ta­nut mi­nua jo en­nen maa­il­man luo­mis­ta.” (Joh. 17:24.)

Evan­ke­liu­mi: Joh. 17:6–10

Raa­mat­tu 1992: Minä olen il­moit­ta­nut si­nun ni­me­si niil­le ih­mi­sil­le, jot­ka va­lit­sit maa­il­mas­ta ja an­noit mi­nul­le. He oli­vat si­nun, ja sinä us­koit hei­dät mi­nul­le. He ovat ot­ta­neet omak­seen si­nun sa­na­si ja tie­tä­vät nyt, et­tä kaik­ki, min­kä olet mi­nul­le an­ta­nut, on tul­lut si­nul­ta. Kai­ken sen, min­kä olet pu­hut­ta­vak­se­ni an­ta­nut, minä olen pu­hu­nut heil­le, ja he ovat ot­ta­neet pu­hee­ni vas­taan. Nyt he tie­tä­vät, et­tä minä olen tul­lut si­nun luo­ta­si, ja us­ko­vat, et­tä sinä olet mi­nut lä­het­tä­nyt. Minä ru­koi­len hei­dän puo­les­taan. Maa­il­man puo­les­ta minä en ru­koi­le, vaan nii­den, jot­ka sinä olet mi­nul­le an­ta­nut, kos­ka he kuu­lu­vat si­nul­le. Kaik­ki, mikä on mi­nun, on si­nun, ja mikä on si­nun, on mi­nun, ja mi­nun kirk­kau­te­ni on tul­lut jul­ki heis­sä.