Sep­pä­lä Juha

Jee­suk­ses­sa on elä­mä nyt ja ikui­ses­ti kai­kil­le hä­neen us­ko­vil­le.

Jee­sus pu­huu tai­vaan ko­dis­ta. Hän val­mis­taa siel­lä asuin­si­jo­ja us­ko­vai­sil­le. Pää­si­äi­sen juh­laan liit­tyy voi­mal­li­nen vies­ti Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­ses­ta.

Ku­vaus ylös­nou­se­muk­ses­ta

Vies­ti hau­dal­le tul­leil­le nai­sil­le oli sel­keä: ”Mik­si et­sit­te elä­vää kuol­lei­den jou­kos­ta? Ei hän ole tääl­lä, hän on nous­sut kuol­leis­ta.” (Luuk. 24: 5–6.)

Us­ko­vais­ten ylös­nou­se­muk­ses­ta on Paa­va­lin kir­jees­sä ko­rint­to­lai­sil­le tark­ka ku­vaus. En­sin Paa­va­li ku­vaa Jee­suk­sen ylös­nou­se­mus­ta ja sen to­dis­ta­jia (1. Kor. 15:1–11). Sen jäl­keen on sel­keä vies­ti: ”Jos ker­ran ju­lis­te­taan, et­tä Kris­tus on he­rä­tet­ty kuol­leis­ta, kuin­ka joku teis­tä voi sa­noa, et­tei kuol­lei­den ylös­nou­se­mus­ta ole? (1. Kor. 15:12.) Kris­tus on he­rä­tet­ty esi­koi­se­na ja kaik­ki Kris­tuk­ses­ta osal­li­set teh­dään elä­vik­si, en­sin Kris­tus ja sit­ten hä­nen oman­sa (1. Kor. 15: 20, 22–24).

Tie kaik­kein py­him­pään

Kris­ti­nop­pi ku­vaa sitä, kuin­ka ruu­miim­me tu­lee kuo­le­man jäl­keen maak­si jäl­leen. Hau­ta­jai­sis­sa lu­em­me: maas­ta sinä ole tul­lut ja maak­si si­nun pi­tää jäl­leen tu­le­man. Ruu­mis maa­tuu, mut­ta hen­ki odot­taa Kris­tuk­sen tu­le­mi­sen päi­vää. Van­hurs­kail­le odo­tus on rau­haa ja Ju­ma­lan lä­hei­syyt­tä. Kris­tus he­rät­tää il­mes­ty­es­sään kaik­ki kuol­leet. Van­hurs­kai­den ruu­miit tu­le­vat sil­loin Kris­tuk­sen kir­kas­te­tun ruu­miin kal­tai­sik­si. (KO 107 ja KO 108.) Sil­loin Isän siu­na­tut, evan­ke­liu­min sa­no­man us­ko­jat, saa­vat kut­sun tai­vaan juh­laan.

En­nen tuo­mi­on het­keä ja tus­kien tien kul­ke­mis­ta Jee­sus pu­huu jää­hy­väis­sa­no­man­sa ope­tus­lap­sil­leen. Ope­tus­lap­set ei­vät oi­kein kä­si­tä ti­lan­net­ta, vaik­ka Jee­sus on jo usein pu­hu­nut heil­le osas­taan. Hän val­mis­taa asuin­si­jan, mut­ta pa­laa pian ta­kai­sin. Tai­vaas­sa on ra­ken­net­tu­na kau­pun­ki Ju­ma­lan lap­sil­le.

Ajal­li­ses­sa isän­maas­sa us­ko­vai­set odot­ta­vat pa­rem­paa ja kai­paa­vat tai­vaal­li­seen isän­maa­han (Hepr. 11:16). Tääl­lä ajas­sa meil­lä ei ole py­sy­vää asuin­si­jaa, vaan odo­tam­me tu­le­vaa (Hepr. 13:14). Toki usein us­ko­vai­nen tun­tee ope­tus­lap­sen ta­voin. Vaik­ka Ju­ma­lan sa­nan kaut­ta Py­hän Hen­gen voi­mas­ta Ju­ma­lan las­ta vah­vis­te­taan uu­del­leen ja uu­del­leen, niin sa­nan­kuu­li­ja­na löy­tää usein it­sen­sä ky­se­li­jän ja myös Tuo­maan ta­voin epäi­li­jän pai­kal­ta. Jee­suk­sen vas­taus Tuo­mak­sel­le on kui­ten­kin loh­dul­li­nen ja sel­keä: ” Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä” (Joh. 14:6).

Van­han tes­ta­men­tin kuva py­hä­kös­tä on tur­val­li­nen. Py­hän ja kaik­kein py­him­män vä­lis­sä oli vä­li­ver­ho. Pit­kä­nä­per­jan­tai­na Jee­suk­sen kuo­lin­het­kel­lä temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pe­si yl­hääl­tä alas saak­ka. Tie oli nyt avoin kaik­kein py­him­pään. Hän it­se on tie. Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja muis­tut­taa­kin: ”Vel­jet, meil­lä on siis täy­si oi­keus as­tua si­sään kaik­kein py­him­pään, kos­ka Jee­sus on uh­ran­nut it­sen­sä ja näin avan­nut meil­le uu­den, elä­mään vie­vän tien, joka kul­kee vä­li­ver­hon – hä­nen ruu­miin­sa – kaut­ta” (Hepr. 10:19–20).

Ju­ma­lan sa­nan to­tuus

Ju­ma­lan sa­nan saar­na vä­lit­tää to­tuu­den, sa­no­man Kris­tuk­ses­ta, Py­hän Hen­gen voi­mas­ta. Ru­kous on seu­ra­kun­nan kes­kel­lä sel­keä: ”Py­hi­tä hei­tä to­tuu­del­la­si! Si­nun sa­na­si on to­tuus.” (Joh. 17:17.) Jo­han­nek­sen ”jou­lu­e­van­ke­liu­mis­sa” on hyvä vies­ti: ”Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka isä ai­no­al­le Po­jal­le an­taa. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.” ( Joh. 1: 14.)

Hä­nes­sä on elä­mä. Jee­sus it­se vies­tit­ti sa­no­maa: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä” (Joh. 11:25). Sa­mas­ta ai­hees­ta pu­hui Paa­va­li: ”Sil­lä elä­mä on mi­nul­le Kris­tus, ja kuo­le­ma on voit­to” (Fil. 1:21).

Evan­ke­liu­mi Joh. 14:1–7

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Äl­köön sy­dä­men­ne ol­ko le­vo­ton. Us­ko­kaa Ju­ma­laan ja us­ko­kaa mi­nuun. Mi­nun Isä­ni ko­dis­sa on mon­ta huo­net­ta – en­hän minä muu­ten sa­noi­si, et­tä me­nen val­mis­ta­maan teil­le asuin­si­jan. Minä me­nen val­mis­ta­maan teil­le si­jaa mut­ta tu­len sit­ten ta­kai­sin ja nou­dan tei­dät luok­se­ni, jot­ta sai­sit­te ol­la siel­lä mis­sä minä olen. Te tie­dät­te kyl­lä tien sin­ne min­ne minä me­nen.” Tuo­mas sa­noi hä­nel­le: ”Her­ra, em­me me tie­dä, min­ne sinä me­net. Kuin­ka voi­sim­me tun­tea tien?” Jee­sus vas­ta­si: ”Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä. Ei ku­kaan pää­se Isän luo muu­ten kuin mi­nun kaut­ta­ni. Jos te tun­net­te mi­nut, opit­te tun­te­maan myös mi­nun Isä­ni. Te tun­net­te hä­net jo nyt, olet­te­han näh­neet hä­net.”

Bib­lia: (Ja hän sa­noi ope­tus­lap­sil­len­sa:) äl­kööt tei­dän sy­dä­men­ne mur­heel­li­nen ol­ko; jos te us­kot­te Ju­ma­lan pääl­le, niin us­ko­kaat myös mi­nun pääl­le­ni. Mi­nun Isä­ni huo­nees­sa on mon­ta asuin­si­aa; jos ei niin oli­si, niin minä sa­noi­sin teil­le: minä me­nen val­mis­ta­maan teil­le siaa. Ja vaik­ka minä me­nen pois val­mis­ta­maan teil­le siaa, niin minä tu­len jäl­leen ja otan tei­dät ty­kö­ni, et­tä kus­sa minä olen, siel­lä pi­tää myös tei­dän ole­man. Ja ku­hun­ka minä me­nen, te tie­dät­te, ja tien te myös tie­dät­te. Sa­noi Too­mas hä­nel­le: Her­ra, em­me tie­dä, ku­hun­kas me­net: kuin­ka siis me tai­dam­me tie­tää tien? Je­sus sa­noi hä­nel­le: minä olen tie, to­tuus ja elä­mä. Ei ken­kään tule Isän tykö, vaan mi­nun kaut­ta­ni. Jos te tun­ti­sit­te mi­nun, niin te to­sin myös tun­ti­sit­te Isä­ni; ja nyt te tun­net­te hä­nen, ja te nä­et­te hä­nen.