Jan­ne Iso­maa

Jee­sus on kaik­ki­tie­tä­vä ja nöy­rä. Hän aut­taa ih­mi­siä pää­se­mään Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Kirk­ko­vuo­si al­kaa en­sim­mäi­ses­tä ad­vent­ti­sun­nun­tais­ta. Sil­loin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ku­nin­gas, Jee­sus Kris­tus, rat­sas­taa juh­lit­tu­na san­ka­ri­na koh­ti Je­ru­sa­le­mia. Voi­si­ko kirk­ko­vuo­si al­kaa tä­män juh­lal­li­sem­min?

Tie­däm­me kirk­ko­vuo­den myö­hem­mis­tä ta­pah­tu­mis­ta, et­tä juh­lin­ta kään­tyi hy­vin pian syy­tök­sik­si. Kan­sa oli val­mis sii­hen, et­tä Jee­sus ris­tiin­nau­lit­tai­siin. Se te­kee­kin täs­tä evan­ke­liu­mi­teks­tis­tä ai­nut­laa­tui­sen.

Kaik­ki­tie­tä­vä Jee­sus kuo­li puo­les­tam­me

Päi­vän evan­ke­liu­mi osoit­taa, et­tä Jee­sus ha­lu­si ol­la nöy­rä, niin kuin pro­feet­ta Sa­kar­ja oli en­nus­ta­nut: ”Kat­so, ku­nin­kaa­si tu­lee. Van­hurs­kas ja voit­toi­sa hän on, hän on nöy­rä, hän rat­sas­taa aa­sil­la, aa­si on hä­nen ku­nin­kaal­li­nen rat­sun­sa.” (Sak. 9:9.)

On ih­meel­lis­tä, mi­ten Jee­sus tie­si, et­tä lä­hei­ses­tä ky­läs­tä löy­tyi­si aa­sin var­sa, jon­ka se­läs­sä ei vie­lä ol­lut is­tu­nut ku­kaan.

Vie­lä ih­meel­li­sem­pää on se, et­tä Jee­sus tie­si, mi­ten pal­jon me ih­mi­set tar­vit­sem­me hä­nen apu­aan. Jee­sus it­se opet­ti, et­tä ku­kaan ei pää­se Ju­ma­lan luok­se muu­ten kuin hä­nen avul­laan (Joh. 14:6).

Jee­sus tie­si kai­ken (Joh. 21:7), sen­kin, et­tä hän­tä odot­taa kuo­le­ma ris­til­lä. Hän suos­tui kär­si­mään ja kuo­le­maan, vaik­ka hä­nel­lä on kaik­ki val­ta tai­vaas­sa ja maan pääl­lä (Matt. 28:18).

Jee­sus opet­ti, et­tä ”suu­rem­paa rak­kaut­ta ei voi ku­kaan osoit­taa, kuin et­tä an­taa hen­ken­sä ys­tä­vien­sä puo­les­ta” (Joh. 15:13). Sik­si Jee­sus tun­tuu Ju­ma­lan lap­ses­ta niin rak­kaal­ta. ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16).

On iha­naa kat­sel­la us­kon kaut­ta koko maa­il­man Va­pah­ta­jaa ja us­koa hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti to­dek­si osal­li­suus syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta.

Ilo ja rau­ha an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta

Evan­ke­liu­mi­teks­ti ker­too, et­tä koko ope­tus­las­ten jouk­ko al­koi rie­muis­saan suu­reen ää­neen ylis­tää Ju­ma­laa kai­kis­ta niis­tä voi­ma­te­ois­ta, jot­ka he oli­vat näh­neet. Muu­ta­mat fa­ri­seuk­set sa­noi­vat Jee­suk­sel­le, et­tä hän pyy­täi­si ope­tus­lap­si­aan lo­pet­ta­maan ylis­tä­mi­sen.

Sel­lai­nen ih­mi­nen, joka ei ole ko­ke­nut syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen tuo­maa iloa ja rau­haa, ei voi ym­mär­tää Ju­ma­lan las­ten rie­mua ja kii­tos­ta.

Ju­ma­lan lap­set ei­vät voi vai­e­ta sii­tä, mitä ko­ke­vat. He ha­lu­a­vat kut­sua kaik­kia epä­us­kos­sa elä­viä ih­mi­siä pa­ran­nuk­sen kaut­ta Ju­ma­lan las­ten juh­la­kul­ku­ee­seen – Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Jee­sus kul­kee edel­leen­kin nöy­rä­nä Va­pah­ta­ja­na val­ta­kun­tan­sa kes­kel­lä. Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Joka kuu­lee tei­tä, kuu­lee mi­nua, ja joka hyl­kää tei­dät, hyl­kää mi­nut. Mut­ta joka hyl­kää mi­nut, hyl­kää sen, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt.” (Luuk. 10:16.)

Uu­den kirk­ko­vuo­den al­ka­es­sa saam­me pyy­tää nöy­ryyt­tä tar­kas­tel­la elä­määm­me ja pyy­tää Ju­ma­lal­ta psal­mi­ru­noi­li­jan ta­voin: ”Tut­ki mi­nut, Ju­ma­la, kat­so sy­dä­mee­ni. Ko­et­te­le mi­nua, kat­so aja­tuk­sii­ni. Kat­so, olen­ko vie­raal­la, vää­räl­lä tiel­lä, ja oh­jaa mi­nut iki­ai­ko­jen tiel­le.” (Ps. 139: 23–24.)

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 19:28–40

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus läh­ti tois­ten edel­lä nou­se­maan Je­ru­sa­le­miin vie­vää tie­tä. Kun hän oli tu­los­sa Öl­jy­mä­ek­si kut­su­tul­le vuo­rel­le ja oli jo lä­hel­lä Bet­fa­gea ja Be­ta­ni­aa, hän lä­het­ti edel­tä kak­si ope­tus­las­taan ja sa­noi: ”Men­kää tuol­la nä­ky­vään ky­lään. Kun tu­let­te sin­ne, te nä­et­te kiin­ni si­do­tun aa­sin­var­san, jon­ka se­läs­sä ei ku­kaan vie­lä ole is­tu­nut. Ot­ta­kaa se sii­tä ja tuo­kaa tän­ne. Jos joku ky­syy, mik­si te otat­te sen, vas­tat­kaa, et­tä Her­ra tar­vit­see sitä. Mie­het läh­ti­vät ja ha­vait­si­vat kai­ken ole­van niin kuin Jee­sus oli heil­le sa­no­nut. Kun he oli­vat ir­rot­ta­mas­sa var­saa, sen omis­ta­jat ky­syi­vät: ”Mik­si te viet­te var­san?” He vas­ta­si­vat: ”Her­ra tar­vit­see sitä.” He toi­vat var­san Jee­suk­sel­le, heit­ti­vät vaat­tei­taan sen sel­kään ja aut­toi­vat Jee­suk­sen rat­sail­le. Kun hän sit­ten rat­sas­ti, ope­tus­lap­set le­vit­ti­vät vaat­tei­taan tiel­le. Jee­suk­sen lä­hes­ty­es­sä sitä paik­kaa, mis­tä tie las­keu­tuu Öl­jy­mä­en rin­net­tä alas, koko ope­tus­las­ten jouk­ko al­koi rie­muis­saan suu­reen ää­neen ylis­tää Ju­ma­laa kai­kis­ta niis­tä voi­ma­te­ois­ta, jot­ka he oli­vat näh­neet. He huu­si­vat: – Siu­nat­tu hän, ku­nin­gas, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä! Tai­vaas­sa rau­ha, kun­nia kor­keuk­sis­sa. Muu­ta­mat fa­ri­seuk­set sa­noi­vat vä­ki­jou­kon kes­kel­tä Jee­suk­sel­le: ”Opet­ta­ja, kiel­lä ope­tus­lap­si­a­si!” Mut­ta Jee­sus vas­ta­si: ”Minä sa­non teil­le: jos he oli­si­vat vai­ti, niin ki­vet huu­tai­si­vat.”

Bib­lia: Ja kuin hän nä­mät pu­hu­nut oli, meni hän edel­lä ja va­el­si ylös Je­ru­sa­le­mia päin. Ja ta­pah­tui, kuin hän lä­hes­tyi Betp­ha­gea ja Be­ta­ni­aa, ja tuli sen vuo­ren tykö, joka öl­jy­mä­ek­si kut­su­taan, lä­het­ti hän kak­si ope­tus­lap­sis­tan­sa, sa­no­en: men­käät ky­lään, joka on tei­dän edes­sän­ne, ja kuin te sii­hen tu­let­te si­säl­le, niin te löy­dät­te var­san si­dot­tu­na, jon­ka pääl­lä ei yk­si­kään ih­mi­nen kos­kaan is­tu­nut ole: pääs­tä­käät se ja tuo­kaat tän­ne. Ja jos joku teil­tä ky­syy: mik­si te sitä pääs­tät­te? Niin sa­no­kaat hä­nel­le: Her­ra tätä tar­vit­see. Niin lä­he­te­tyt me­ni­vät ja löy­si­vät niin­kuin hän oli heil­le sa­no­nut. Kuin he nyt pääs­ti­vät var­saa, sa­noi sen isän­tä heil­le: mik­si te pääs­tät­te var­saa? Vaan he sa­noi­vat: Her­ra tätä tar­vit­see. Ja he vei­vät sen Je­suk­sen tykö, ja pa­ni­vat vaat­teen­sa var­san pääl­le, ja is­tut­ti­vat Je­suk­sen se pääl­le. Ja kuin hän mat­kus­ti, le­vit­ti­vät he vaat­teen­sa tiel­le. Ja kuin hän jo lä­hes­tyi me­ne­mään alas Öl­jy­mä­el­tä, ru­pe­si koko ope­tus­las­ten jouk­ko iloi­ten kiit­tä­mään Ju­ma­laa suu­rel­la ää­nel­lä kai­kis­tä niis­tä voi­mal­li­sis­ta töis­tä, jot­ka he näh­neet oli­vat sa­no­en: siu­nat­tu ol­koon se, joka tu­lee, ku­nin­gas Her­ran ni­meen! Rau­ha tai­vaas­sa ja kun­nia kor­keuk­sis­sa! Ja muu­ta­mat Pha­ri­se­a­lai­sis­ta kan­san se­as­ta sa­noi­vat hä­nel­le: Mes­ta­ri, nuh­te­le ope­tus­lap­si­as. Ja hän vas­ta­ten sa­noi heil­le: minä sa­non teil­le: jos nä­mät vai­ke­ne­vat, niin ki­vet pi­tää huu­ta­man.