Mik­ko Fa­ger

Jee­sus suo­rit­ti nöy­räs­ti Isäl­tään saa­maan­sa teh­tä­vää. Hyvä sa­no­ma kiin­nos­ti ih­mi­siä.

Juu­ta­lais­ten pää­si­äis­juh­la oli lä­hel­lä ja mo­net tu­li­vat Je­ru­sa­le­miin jo en­nen pää­si­äis­tä puh­dis­tus­me­no­ja var­ten. Temp­pe­lis­sä ol­les­saan he poh­ti­vat kes­ke­nään, tu­li­si­ko Jee­sus juh­lil­le. Yli­pa­pit ja fa­ri­seuk­set oli­vat an­ta­neet Jee­suk­ses­ta pi­dä­tys­mää­räyk­sen ja käs­kyn il­mi­an­taa hä­nen olin­paik­kan­sa.

Kun pää­si­äi­seen oli enää kuu­si päi­vää, Jee­sus saa­pui Be­ta­ni­aan, rak­kaa­seen us­ko­vai­seen ko­tiin, jo­hon liit­tyi mo­nia koh­taa­mi­sia Mar­tan, Ma­ri­an ja La­sa­ruk­sen kans­sa. Jee­sus kut­sut­tiin ate­ri­al­le. Mart­ta pal­ve­li vie­rai­ta, ja Ma­ria voi­te­li Jee­suk­sen ja­lat kal­liil­la nar­dus-voi­teel­la ja kui­va­si ne hiuk­sil­laan.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mi ker­too, et­tä La­sa­rus oli yk­si Jee­suk­sen pöy­tä­kump­pa­neis­ta. Pai­kal­la oli ope­tus­lap­sis­ta ai­na­kin Juu­das Is­ka­ri­ot, joka moit­ti Ma­ri­aa tuh­lai­le­vas­ta voi­teen käy­tös­tä: mik­si voi­det­ta ei myy­ty kol­mes­ta­sa­das­ta de­naa­ris­ta ja an­net­tu ra­ho­ja köy­hil­le? (Joh. 12:5.)

Tie­to ih­me­töis­tä le­vi­ää

Jee­suk­sen ai­ka­na tie­to kul­ki ja le­vi­si jal­ko­jen pääl­lä. Ih­me­työt pu­hut­ti­vat ih­mi­siä, var­sin­kin La­sa­ruk­sen he­rät­tä­mi­nen kuol­leis­ta. Be­ta­ni­aan oli nyt saa­pu­nut suu­ri jouk­ko juu­ta­lai­sia, jot­ka oli­vat kuul­leet Jee­suk­sen ole­van siel­lä.

Ih­mi­set ha­lu­si­vat näh­dä Jee­suk­sen, mut­ta myös La­sa­ruk­sen, jon­ka hän oli he­rät­tä­nyt kuol­leis­ta. Yli­pap­pien viha pur­kau­tui pää­tök­se­nä tap­paa myös La­sa­rus, kos­ka mo­net juu­ta­lai­set hä­nen ta­ki­aan läh­ti­vät Jee­suk­sen luo ja us­koi­vat hä­neen (Joh. 12:10).

Ku­nin­gas saa­puu aa­sil­la

Nyt oli het­ki koit­ta­nut, Jee­sus saa­pui Je­ru­sa­le­miin vii­mei­sil­le pää­si­äis­juh­lil­leen. Hä­net otet­tiin vas­taan ku­nin­kaal­li­sin me­noin. Ih­mi­set le­vit­ti­vät tiel­le vaat­tei­ta ja pal­mu­nok­sia huu­ta­en: ”Hoo­si­an­na! Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä.” Jot­ta kir­joi­tuk­set kä­vi­si­vät to­teen, tuo­tiin Jee­suk­sel­le aa­si, nuo­ri var­sa, jon­ka sel­kään hän nou­si.

Jo­han­nes kir­joit­taa: ”Älä pel­kää, ty­tär Sii­on, si­nun ku­nin­kaa­si tu­lee!” Pro­feet­ta Je­sa­ja vah­vis­taa: ”Maa­il­man ää­riin saak­ka Her­ra on kuu­lut­ta­nut: – Sa­no­kaa ty­tär Sii­o­nil­le: Kat­so, si­nun pe­las­ta­ja­si saa­puu, hän kul­jet­taa mu­ka­naan työn­sä palk­kaa, joh­dat­taa nii­tä, jot­ka on omik­seen hank­ki­nut” (Jes. 62:11).

Yli­pa­pin en­nus­tus

Jo en­nen pää­si­äis­juh­lia yli­pap­pi Kai­fas moit­ti kool­la ol­lut­ta neu­vos­toa: ”Te et­te ym­mär­rä yh­tään mi­tään. Et­te­kö te kä­si­tä, et­tä jos yk­si mies kuo­lee kan­san puo­les­ta, se on teil­le pa­rem­pi kuin et­tä koko kan­sa jou­tuu tu­hoon?” Yli­pap­pi Kai­fas lau­sui en­nus­tuk­sen: ”Jee­sus oli kuo­le­va kan­san puo­les­ta.” (Joh. 11:49–51.)

Fa­ri­seuk­set ih­met­te­li­vät kes­ke­nään, mikä on tuo mies, joka voi he­rät­tää ih­mi­sen kuol­leis­ta. Heil­lä oli val­ta­va huo­li sii­tä, et­tä koko maa­il­ma juok­see Jee­suk­sen pe­räs­sä. ”Nä­et­te­kö? Mi­kään ei au­ta.”

Fa­ri­seus­ten huo­li ei ol­lut tur­ha, sil­lä Jee­suk­sen sa­no­ma kiin­nos­ti ih­mi­siä. Myös evan­ke­liu­mis­sa mai­ni­tut kreik­ka­lai­set ha­lu­si­vat ta­va­ta Jee­suk­sen. Sa­mal­la lä­hes­tyt­tiin Jee­suk­sen ajal­li­sen elä­män lop­pu­päi­viä. Hän sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Het­ki on tul­lut, Ih­mi­sen poi­ka kir­kas­te­taan.” Jee­sus osoit­ti heil­le, et­tä hän on tuo maa­han pu­don­nut veh­nän­jy­vä, joka kuo­lee kaik­kien ih­mis­ten syn­tien edes­tä ja tuot­taa run­saan sa­don.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 12:12–24

Raa­mat­tu 1992: Seu­raa­va­na päi­vä­nä le­vi­si tie­to, et­tä Jee­sus oli tu­los­sa Je­ru­sa­le­miin. Ih­mi­set, joi­ta oli saa­pu­nut juh­lil­le suu­rin jou­koin, ot­ti­vat pal­mu­nok­sia ja me­ni­vät hän­tä vas­taan huu­ta­en:

– Hoo­si­an­na! Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä, Is­ra­e­lin ku­nin­gas!

Jee­suk­sel­le tuo­tiin aa­si, ja hän nou­si sen sel­kään, niin kuin on kir­joi­tet­tu:

– Älä pel­kää, ty­tär Sii­on, si­nun ku­nin­kaa­si tu­lee! Hän rat­sas­taa nuo­rel­la aa­sil­la.

Ope­tus­lap­set ei­vät vie­lä tuol­loin ym­mär­tä­neet tätä, mut­ta kun Jee­sus oli kir­kas­tet­tu, he muis­ti­vat, et­tä hä­nes­tä oli näin kir­joi­tet­tu ja et­tä hä­nel­le myös oli ta­pah­tu­nut niin.

Ne, jot­ka oli­vat ol­leet Jee­suk­sen mu­ka­na, ker­toi­vat, mi­ten hän kut­sui La­sa­ruk­sen hau­das­ta ja he­rät­ti hä­net kuol­leis­ta. Tä­män vuok­si, kuul­tu­aan mil­lai­sen tun­nus­te­on Jee­sus oli teh­nyt, ih­mi­set läh­ti­vät jou­kol­la hän­tä vas­taan. Fa­ri­seuk­set pu­hui­vat kes­ke­nään: ”Nä­et­te­kö? Mi­kään ei au­ta. Koko maa­il­ma juok­see hä­nen pe­räs­sään.”

Nii­den jou­kos­sa, jot­ka oli­vat tul­leet juh­lil­le ru­koi­le­maan Ju­ma­laa, oli myös muu­ta­mia kreik­ka­lai­sia. Nämä tu­li­vat Fi­lip­puk­sen luo – sen, joka oli Ga­li­le­an Bet­sai­das­ta – ja sa­noi­vat: ”Me ha­lu­ai­sim­me ta­va­ta Jee­suk­sen.” Fi­lip­pus meni pu­hu­maan asi­as­ta And­re­ak­sel­le, ja sit­ten he mo­lem­mat me­ni­vät Jee­suk­sen pu­heil­le.

Jee­sus sa­noi heil­le: ”Het­ki on tul­lut: Ih­mi­sen Poi­ka kir­kas­te­taan. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: jos veh­nän­jy­vä ei pu­toa maa­han ja kuo­le, se jää vain yh­dek­si jy­väk­si, mut­ta jos se kuo­lee, se tuot­taa run­saan sa­don.”

Bib­lia: Toi­se­na päi­vä­nä, kuin pal­jon kan­saa, joka juh­lal­le tul­lut oli, kuu­li Je­suk­sen tul­leen Je­ru­sa­le­miin, ot­ti­vat he pal­mu-ok­sia, me­ni­vät hän­tä vas­taan ja huu­si­vat: Ho­si­an­na! siu­nat­tu on se, joka tu­lee Her­ran ni­meen, Is­ra­e­lin ku­nin­gas! Mut­ta Je­sus sai yh­den aa­sin ja is­tui sen pääl­le, niin­kuin kir­joi­tet­tu on: Älä pel­kää, Si­o­nin ty­tär! kat­so, si­nun Ku­nin­kaas tu­lee ja is­tuu aa­sin var­san pääl­lä. Mut­ta ei hä­nen ope­tus­lap­sen­sa näi­tä en­sin­ti ym­mär­tä­neet; vaan sit­te­kuin Je­sus oli kir­kas­tet­tu, sil­loin he muis­ti­vat, et­tä nä­mät ovat hä­nes­tä kir­joi­te­tut, ja et­tä he näi­tä hä­nel­le teh­neet oli­vat. Mut­ta se kan­sa to­dis­ti, joka hä­nen kans­san­sa oli, et­tä hän Lat­sa­ruk­sen hau­das­ta kut­sui ja kuol­leis­ta he­rät­ti. Sen­täh­den myös kan­sa meni hän­tä vas­taan, et­tä he kuu­li­vat hä­nen sen ih­meen teh­neek­si. Niin Pha­ri­se­a­lai­set sa­noi­vat kes­ke­nän­sä: te nä­et­te, et­tet­te mi­tään ai­koi­hin saa; kat­so, koko maa­il­ma juok­see hä­nen pe­räs­sän­sä. Mut­ta muu­ta­mat Gre­ki­läi­set oli­vat niis­tä, jot­ka me­ni­vät ylös juh­la­na ru­koi­le­maan. Niin he me­ni­vät Phi­lip­puk­sen tykö, joka oli Ga­li­le­an Bet­sai­das­ta, ja ru­koi­li­vat hän­tä, sa­no­en: her­ra, me tah­dom­me näh­dä Je­sus­ta. Phi­lip­pus meni ja sa­noi sen And­re­ak­sel­le, ja And­re­as taas ja Phi­lip­pus sa­noi­vat sen Je­suk­sel­le. Mut­ta Je­sus vas­ta­si hei­tä ja sa­noi: ai­ka on tul­lut, et­tä Ih­mi­sen Poi­ka pi­tää kir­kas­tet­ta­man. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: el­lei maa­han pu­don­nut ni­sun jyvä kuo­le, niin se jää yk­si­nän­sä; mut­ta jos se kuo­lee, niin se tuo pal­jon he­del­mää.