Mat­ti Hyry

Seu­ra­kun­nan tu­lee kär­si­väl­li­ses­ti kil­voi­tel­len odot­taa Kris­tuk­sen tu­loa. Hä­dän ja syyl­li­syy­den kes­kel­le on saa­tu iloa ja toi­voa tuo­va lu­paus pe­las­tuk­sen ajas­ta.

En­sim­mäi­se­nä ad­vent­ti­na Jee­sus tu­lee rat­sas­ta­en koh­ti Je­ru­sa­le­mia. Kan­sa ter­veh­tii hän­tä Hoo­si­an­naa lau­la­en. Toi­nen ad­vent­ti­sun­nun­tai muis­tut­taa Kris­tuk­sen toi­ses­ta tu­le­mi­ses­ta ai­ko­jen lo­pul­la. Päi­vän teks­tit avaa­vat tätä to­del­li­suut­ta ja sa­mal­la us­kon­tun­nus­tuk­sen lau­set­ta ”ja on ker­ran tu­le­va tuo­mit­se­maan elä­viä ja kuol­lei­ta”.

Lo­pu­na­jois­ta ker­to­vat mer­kit

Sun­nun­tain teks­tin he­rät­te­lyyn kuu­lu­vat Jee­suk­sen ker­to­mat lo­pu­nai­ko­jen mer­kit. En­nen Kris­tuk­sen tois­ta tu­le­mis­ta tai­vai­den voi­mat järk­ky­vät, ih­mi­set la­maan­tu­vat pe­los­ta ja kaik­ki miet­ti­vät, mi­ten ih­mis­kun­nan käy. Al­ku­kie­len pel­koa tar­koit­ta­va sana apop­syk­hein (kreik.) voi mer­ki­tä sekä ’pyör­tyä’ et­tä ’kuol­la’.

Täl­lai­sia merk­ke­jä on help­po näh­dä ym­pä­ril­läm­me. Eri­tyi­ses­ti ih­mis­kun­nan ti­las­ta ol­laan eh­kä enem­män huo­lis­saan kuin kos­kaan. Glo­baa­lit uhat liit­ty­vät il­mas­ton läm­pe­ne­mi­seen ja ah­dis­tus yk­sit­täi­sel­lä ih­mi­sel­lä nou­see ky­vyt­tö­myy­des­tä vai­kut­taa asi­oi­den kul­kuun. Teks­tin ää­rel­lä he­rää­kin ky­sy­mys, kuin­ka moni ny­kyih­mi­nen tu­lee aja­tel­leek­si, et­tä kai­ken Jee­suk­sen ker­to­man ta­ka­na on Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­ma ja lo­pul­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan mur­tau­tu­mi­nen kaik­kien näh­tä­väk­si. Sa­mal­la heti täy­tyy li­sä­tä, et­tä tämä to­si­a­sia ei pois­ta ih­mi­sen vas­tuu­ta luo­ma­kun­nan hoi­ta­ja­na.

Ju­ma­lal­la on oma suun­ni­tel­man­sa

Teks­ti esit­tää iki­ai­kai­sen ky­sy­myk­sen: Mis­sä juu­ri sinä olet? On­ko si­nun asi­a­si Ju­ma­lan edes­sä kun­nos­sa, jos mei­dän ai­kam­me lop­puu? Sik­si päi­vän teks­ti on myös voi­ma­kas ke­ho­tus pa­ran­nuk­seen. Pa­ran­nuk­sen vas­ta­koh­ta­na on paa­tu­mus ja tur­tu­mus, jos­ta teks­ti va­roit­taa. Jo­kai­sen päi­vän ai­nut­ker­tai­suus voi hel­pos­ti unoh­tua. Unoh­de­taan myös elä­män lah­ja­luon­ne ja se, et­tä se on tar­koi­tet­tu elet­tä­väk­si Ju­ma­lan kas­vo­jen edes­sä luo­ma­kun­taa var­jel­len ja lä­him­mäis­tä pal­vel­len.

Ih­mi­nen voi tur­rut­taa it­sen­sä ar­jen huo­lil­la tai al­ko­ho­lil­la unoh­ta­en, et­tä Ju­ma­lal­la on oma suun­ni­tel­man­sa, jon­ka hän var­mas­ti to­teut­taa. Sa­mal­la hän on lu­van­nut ol­la kans­sam­me ja pi­tää meis­tä huol­ta.

Us­ko tuo tur­van

Päi­vän epis­to­la ke­hot­taa kris­tit­ty­jä: ”Pi­tä­kää aja­tuk­sen­ne kirk­kai­na ja pan­kaa täy­si toi­von­ne sii­hen ar­moon, joka teil­le an­ne­taan Jee­suk­sen Kris­tuk­sen il­mes­ty­es­sä” (1. Piet. 1:13). Ih­mi­nen on tur­vas­sa, kun elää evan­ke­liu­min lah­joit­ta­man us­kon ja ar­mon va­ras­sa. Sil­loin syn­nit an­ne­taan an­teek­si ja Jee­suk­sen an­sio lu­e­taan puh­tau­dek­si, ei­kä tuo­mi­o­ta tar­vit­se pe­lä­tä. Oi­ke­aa val­miut­ta ja va­rau­tu­mis­ta on pa­e­ta joka päi­vä Ju­ma­lan ar­mon ja lau­peu­den tur­viin. Tätä tur­vaa Pyhä Hen­ki opet­taa us­kon kaut­ta, ja sama tur­va on tar­jol­la kai­kil­le kai­paa­vil­le.

Us­kon tuo­man tur­van va­ras­sa Kris­tuk­sen toi­nen tu­le­mi­nen on va­pau­tuk­sen päi­vä, jota saa odot­taa le­vol­li­ses­ti. Teks­tin sana ”tämä su­ku­pol­vi” on­kin tul­kit­ta­vis­sa us­ko­vais­ten jou­kok­si, joka Ju­ma­lan tur­vis­sa koh­taa vii­mei­sen päi­vän. Ha­lu­at­han si­nä­kin kuu­lua tä­hän jouk­koon?

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 21:25–33 (34–36)

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi: ”Au­rin­gos­sa, kuus­sa ja täh­dis­sä nä­kyy merk­ke­jä. Me­ren aal­lot pau­haa­vat jy­lis­ten, ja maan pääl­lä ovat kan­sat ah­dis­tuk­sen ja epä­toi­von val­las­sa. Kaik­ki la­maan­tu­vat pe­los­ta odot­ta­es­saan sitä, mikä on koh­taa­va ih­mis­kun­taa, sil­lä tai­vai­den voi­mat järk­ky­vät. Sil­loin näh­dään Ih­mi­sen Po­jan tu­le­van pil­ven pääl­lä suu­res­sa voi­mas­saan ja kirk­kau­des­saan. Kun nuo ta­pah­tu­mat al­ka­vat, nos­ta­kaa roh­ke­as­ti pään­ne pys­tyyn, sil­lä tei­dän va­pau­tuk­sen­ne on lä­hel­lä.”

Hän esit­ti heil­le myös ver­tauk­sen: ”Kat­so­kaa vii­ku­na­puu­ta, tai mitä puu­ta ta­han­sa. Kun nä­et­te sen puh­ke­a­van leh­teen, te tie­dät­te il­man muu­ta, et­tä kesä on jo lä­hel­lä. Sa­mal­la ta­voin te näh­des­sän­ne tä­män ta­pah­tu­van tie­dät­te, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on lä­hel­lä. To­ti­ses­ti: tämä su­ku­pol­vi ei ka­toa en­nen kuin kaik­ki tämä ta­pah­tuu. Tai­vas ja maa ka­to­a­vat, mut­ta mi­nun sa­na­ni ei­vät ka­toa.”

(”Pi­tä­kää va­ran­ne, et­tei­vät juo­pot­te­lu ja päih­ty­mys tai jo­ka­päi­väi­sen elä­män huo­let tur­ru­ta tei­tä, niin et­tä se päi­vä yl­lät­tää tei­dät niin kuin an­sa. Sitä päi­vää ei väl­tä yk­si­kään, joka maan pääl­lä elää. Py­sy­kää siis ala­ti val­veil­la ja ru­koil­kaa it­sel­len­ne voi­maa, jot­ta sel­vi­äi­sit­te kai­kes­ta sii­tä, mikä on ta­pah­tu­va, ja kes­täi­sit­te Ih­mi­sen Po­jan edes­sä.”)