Pirk­ko Hur­tig

Ju­li­aa­na Kel­lo­kos­ki on vai­mo, per­hee­näi­ti, seu­ra­kun­nan kant­to­ri ja kirk­ko­val­tuu­tet­tu. Mo­net roo­lit täy­den­tä­vät toi­si­aan.

Ete­lä-Poh­jan­maal­la La­pu­al­la on suu­ri tuo­mi­o­kirk­ko ja sii­nä kir­kos­sa Suo­men suu­rim­mat kirk­kou­rut. Nii­tä soit­taa Ju­li­aa­na Kel­lo­kos­ki, La­pu­an tuo­mi­o­kir­kon kant­to­ri.

Kant­to­rin am­mat­ti sel­kiy­tyi Kel­lo­kos­kel­le lu­ki­os­sa, kun hän vaih­toi mu­siik­ki­o­pis­ton pi­a­no­tun­nit ur­ku­tun­tei­hin.

– Opet­ta­ja­na­ni oli tuol­loin Ar­to Tur­pe­la, jol­le ker­roin am­mat­ti­haa­vee­ni. Hän sa­noi omaan tyy­liin­sä, et­tä ”no, kyl­lä si­nus­ta voi kant­to­ri tul­la”.

Tuo kom­ment­ti oli mer­kit­tä­vä, ja Kel­lo­kos­ki ha­keu­tui lu­ki­on jäl­keen Si­be­lius-Aka­te­mi­aan ja aloit­ti opin­not Kuo­pi­os­sa.

– Sa­ma­na syk­sy­nä me­nim­me nai­mi­siin Jar­kon kans­sa. Tuli mon­ta uut­ta asi­aa yh­tai­kaa opit­ta­vak­si. Muut­to uu­teen, täy­sin vie­raa­seen kau­pun­kiin, vas­tuu opin­nois­ta, pa­ri­suh­tees­ta ja kas­va­vas­ta per­hees­tä.

Kel­lo­kos­ki muis­te­lee kii­tol­li­se­na tuo­ta ai­kaa, joka kas­vat­ti myös ih­mi­se­nä. Sit­tem­min puo­li­son työ vei per­heen Ju­li­aa­na Kel­lo­kos­ken syn­nyin­pi­tä­jään Ala­jär­vel­le. Joku vink­ka­si, et­tä La­pu­al­la on kant­to­rin vir­ka au­ki.

Työ­tä omien ar­vo­jen poh­jal­ta

– Ajat­te­lin en­sim­mäi­sek­si, et­tä ei­hän tuon pa­rem­paa työ­paik­kaa näil­lä la­keuk­sil­la voi ol­la­kaan: isot urut, vi­reä tuo­mi­o­kirk­ko­seu­ra­kun­ta sekä kol­le­goi­ta, joi­den kans­sa saa teh­dä yh­des­sä työ­tä. Sain työ­pai­kan ja olen ol­lut tyy­ty­väi­nen tääl­lä. Koen, et­tä mi­nul­le löy­tyi paik­ka tä­män seu­ra­kun­nan työ­te­ki­jä­nä luon­te­vas­ti, Kel­lo­kos­ki to­te­aa.

Vii­me ke­vää­nä oli La­pu­an tuo­mi­o­kir­kos­sa Su­vi­seu­ro­ja edel­tä­vä vir­si­lau­lu­ti­lai­suus. Kel­lo­kos­ki oli mu­ka­na ta­pah­tu­mas­sa.

– Vir­si­sä­es­tys on mie­lui­nen työ­teh­tä­vä mo­nen muun rin­nal­la. Yh­teis­lau­lu­ti­lai­suus oli uu­si ko­ke­mus it­sel­le, kun sain sä­es­tää suur­ta kirk­ko­kan­saa. En ol­lut ai­em­min ko­ke­nut sel­lais­ta. Oman maus­teen­sa toi se, et­tä ti­lai­suus oli työ­pai­kal­la­ni ja mu­ka­na oli joi­tain seu­ra­kun­ta­lai­sia ja kuo­ro­lai­si­a­ni, joil­le tämä oli ol­lut myös hie­no ko­ke­mus. Sain sii­tä pa­lau­tet­ta jäl­keen­päin.

– Sil­loin, kun voin kos­ket­taa ih­mis­tä mu­sii­kin kei­noin, tu­lee tun­ne, et­tä olen on­nis­tu­nut. Nämä ko­ke­muk­set muis­tut­ta­vat it­se­ä­ni sii­tä, et­tä Ju­ma­la on mu­sii­kin lah­jan an­ta­nut. Ku­ten Mart­ti Lut­her on sa­no­nut: Ju­ma­lan kun­ni­ak­si ja mie­len ra­ken­nuk­sek­si. Se on hyvä oh­je­nuo­ra mo­neen asi­aan täs­sä elä­mäs­sä.

Lue tors­tai­na il­mes­ty­väs­tä Päi­vä­mie­hes­tä myös Kel­lo­kos­ken aja­tuk­sia seu­ra­kun­nan luot­ta­mus­teh­tä­västä sekä mi­ten hän käyt­tää työ­mat­kat hyö­dyk­seen.