JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Puhutaan maasta ja taivaasta

Ajan myötä surun tilalle tulee muistoja

Puhutaan maasta ja taivaasta
9.9.2023 8.00

Juttua muokattu:

5.9. 12:19
2023090512192120230909080000

Jou­lu­lo­mal­le saa­pu­nut Sil­ja (hen­ki­löi­den ni­met muu­tet­tu) as­tui van­hem­pien­sa ko­ti­o­ves­ta si­sään ja kuu­li, et­tä Kaar­lo oli sinä päi­vä­nä ole­tet­ta­vas­ti huu­mep­sy­koo­sin seu­rauk­se­na hy­pän­nyt sil­lal­ta alas ja kuol­lut. Krii­si­työn­te­ki­jät kä­vi­vät ko­to­na, sa­moin us­ko­vai­nen pap­pi. Kai­ken ka­ruu­den kes­kel­lä lau­let­tiin Var­pu­nen jou­lu­aa­mu­na.

”Vaik­ka mi­nul­la on näin vai­kea elä­mä, niin minä en kos­kaan te­kis it­se­mur­haa”, oli iso­ve­li sa­no­nut. Sil­ti tämä oli ol­lut en­na­koi­ta­vis­sa. Vai­keu­det al­koi­vat jo lap­suu­des­sa, ja Kaar­lo oli jou­tu­nut asu­maan per­he­ko­dis­sa.

– Saat­to hän siel­tä jos­kus ka­ra­ta ko­tiin­kin. Kyl­lä Kaar­lo ai­na sano, et­tä ko­to­na oli hyvä. Muu­ten­kin hän oli per­heel­le ai­na tosi sem­mo­nen läm­min, Sil­ja ker­too.

Vaik­ka Kaar­lo oli teh­nyt ri­kok­sia päih­de­käy­tön ta­kia, Sil­jan ei ol­lut kos­kaan tar­vin­nut pe­lä­tä hän­tä. Min­ne­so­ta-hoi­don myö­tä Kaar­lo pää­si jopa het­kek­si eroon päih­teis­tä.

– Jos­kus, kun oli itel­lä vai­keem­pi ai­ka, niin Kaar­lo lä­het­ti mul­le kir­jeen, jos­sa luki: ”Kyl­lä sinä, ra­kas sis­ko, sel­vi­ät mis­tä vaan. Mi­nä­kin sel­vi­sin lin­nas­ta.”

Ra­kas veli oli ol­lut, vaik­ka sitä Sil­ja ei ol­lut toi­vo­nut, et­tä tä­män nimi il­mes­tyi­si leh­teen ikä­vien asi­oi­den ta­kia.

Suru sy­ve­nee

Toi­nen iso­ve­li, Jo­a­kim, oli tun­nol­li­nen ja re­hel­li­nen ih­mi­nen, mut­ta oli jou­tu­nut kär­si­mään lap­suu­des­ta saak­ka yk­si­näi­syy­des­tä ja ma­sen­nuk­ses­ta. Kai­ken li­säk­si hän suri Kaar­loa suu­res­ti. Ke­vääl­lä, koi­vun leh­tien puh­je­tes­sa, hän aut­toi Sil­jaa muu­tos­sa.

– Sil­lon hän kysy, et­tä ”mi­ten sun kämp­pik­set on niin iloi­sia?” Ja sit­ten hän it­se vas­ta­si, et­tä ”var­maan sen ta­kia, kun ne on us­ko­vai­sia.”

Jou­lu­na Jo­a­kim toi kai­kil­le lah­jat. Hän an­toi Sil­jan ha­la­ta. Sit­ten he ei­vät enää näh­neet. Sis­ko soit­ti, et­tä Jo­a­kim oli löy­det­ty kuol­lee­na ko­to­aan. Hän oli jät­tä­nyt jäl­keen­sä kir­jeen.

Per­heen ja te­ra­peu­tin tuki kan­taa

Jo­a­ki­min kuo­le­ma oli vie­lä pal­jon suu­rem­pi is­ku kuin Kaar­lon, kos­ka sii­hen ei ol­lut voi­nut va­rau­tua. Mie­leen ei voi­nut ol­la tu­le­mat­ta ky­sy­mys ”kuka seu­raa­vak­si?”

Ti­lan­tees­ta sel­vi­ä­mi­ses­sä muun per­heen tuki oli mer­kit­tä­vä. Sil­jan oloa hel­pot­ti myös se, et­tä hä­nel­lä oli juu­ri al­ka­mas­sa te­ra­pia.

– Mi­nun te­ra­peut­ti sano hy­vin, et­tä ”te oot­te niin pal­jon teh­neet, et­tä ei var­maan ole mi­tään, mikä olis voi­nut hei­dät pe­las­taa”. Ta­val­laan siis, et­tä on myös ai­ka toi­vot­to­mia ti­lan­tei­ta: jos ih­mi­nen päät­tää sen teh­dä, mui­den on mah­do­ton­ta pe­las­taa. Toki sil­loin, kun voi vie­lä vai­kut­taa pää­tök­seen, niin se on eri asia.

Koi­vun leh­det tuo­vat vie­lä­kin mie­leen Jo­a­ki­min, ja suru yl­lät­tää. Jär­kyt­tä­vien ta­pah­tu­mien jäl­keen kii­tol­li­suus elä­mää koh­taan on kui­ten­kin kas­va­nut, ja ajan myö­tä suru osin kor­vau­tu­nut muis­toil­la.

Sa­no­ja ei tar­vi­ta pal­jon

Vel­jien kuo­le­man jäl­keen Sil­ja yrit­ti ol­la avoin, mut­ta ih­mis­ten re­ak­ti­ot tun­tui­vat eri­koi­sil­ta. Ih­met­te­lyä oli pal­jon, ja Sil­ja koki jopa jou­tu­van­sa ole­maan vä­lil­lä toi­sil­le tu­ke­na enem­män kuin he oli­vat hä­nel­le.

– Se oli aluk­si rank­kaa. Saat­toi kä­per­tyä sil­lä ta­val­la, et­tei ha­lun­nut­kaan ol­la niin avoin ei­kä men­nä niin pal­joa il­ta­ky­liin tai näh­dä ih­mi­siä.

It­se­mur­han teh­neen lä­hei­sen koh­taa­mi­seen Sil­jal­la on neu­vo: var­sin­kin sil­loin, kun asia on ihan vas­ta ta­pah­tu­nut, tär­kein­tä on il­mais­ta jo­ten­kin, et­tä ym­mär­tää, et­tä toi­nen on ko­ke­nut to­del­la ko­via. Sa­no­ja ei vält­tä­mät­tä tar­vi­ta pal­jon. Lä­hei­sem­pien tut­tu­jen kes­ken myös ha­laus voi so­pia. Jos­kus näin suu­ren su­run koh­dan­nees­ta ih­mi­ses­tä kaik­ki tois­ten re­ak­ti­ot voi­vat tun­tua pa­hal­ta – tun­tuu, et­tä toi­set ei­vät vain voi ym­mär­tää.

Ju­ma­la tie­tää kai­ken

Myös us­ko­vai­nen ih­mi­nen saat­taa kär­siä vai­ke­as­ta psyyk­ki­ses­tä sai­rau­des­ta, joka ai­heut­taa it­se­tu­hoi­suut­ta. Tämä he­rät­tää lä­hei­sis­sä ah­dis­tus­ta ja vai­kei­ta ky­sy­myk­siä: mil­loin ih­mi­nen on vas­tuus­sa omis­ta te­ois­taan ja mil­loin hän ei nii­tä ym­mär­rä? Sii­hen voi kui­ten­kin ai­na luot­taa, et­tä Ju­ma­la tun­tee ja tie­tää kai­ken.

It­se­mur­haa miet­ti­nyt­tä ih­mis­tä Sil­ja roh­kai­see pu­hu­maan asi­as­ta ja ha­ke­maan apua.

– Kyl­lä löy­tyy ih­mi­siä, jot­ka to­del­la­kin ha­lu­a­vat aut­taa. It­se­mur­haa ei ke­nen­kään kan­na­ta teh­dä.

Sun­nun­tai­na 10. syys­kuu­ta vie­te­tään kan­sain­vä­lis­tä it­se­mur­hien eh­käi­sy­päi­vää.

19.7.2024

Herra on kuningas! Riemuitkoon maa, iloitkoot meren saaret ja rannat! Pilvi ja pimeys ympäröi häntä, hänen istuintaan kannattavat vanhurskaus ja oikeus. Ps. 97:1–2

Viikon kysymys