Vä­ki­val­lan käyt­tä­mi­nen tois­ta ih­mis­tä koh­taan on vää­rin. Sil­ti vä­ki­val­taa koh­da­taan niin ko­deis­sa, kou­luis­sa, ka­duil­la kuin jul­ki­sis­sa ti­lois­sa­kin. Vä­ki­val­taa ku­va­taan yhä use­am­min sen ta­pah­tu­ma­ym­pä­ris­tös­sä ja näy­te­tään esi­mer­kik­si so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa. Vii­me ai­koi­na esil­le on nous­sut nuor­ten pa­hoin­voin­tiin liit­ty­vä vä­ki­val­ta, sen syyt ja seu­rauk­set.

Verk­ko ja so­si­aa­li­nen me­dia ovat omal­ta osal­taan vai­kut­ta­neet sii­hen, et­tä vä­ki­val­las­ta on tul­lut py­sy­vä osa eri­lai­sil­le me­dia-alus­toil­le. Ne ovat osal­le ih­mi­sis­tä ajan­vie­tet­tä, jopa viih­det­tä. True crime -ter­mil­lä vii­ta­taan täs­sä yh­tey­des­sä si­säl­töi­hin, joi­den kes­ki­ös­sä ovat to­del­li­set ri­kok­set. Vä­ki­val­ta saa ai­kaan kär­si­mys­tä. Se ei ole kos­kaan nor­maa­lia, saa­ti viih­det­tä.

Vä­ki­val­ta on oi­re ih­mi­sen ti­lan­tees­ta. Vä­ki­val­taan tur­vau­tu­mi­nen ker­too usein hen­ki­lö­koh­tai­sen elä­män krii­seis­tä. Te­ki­jä saat­taa it­se­kin kär­siä vä­ki­val­las­ta, tur­val­lis­ten ih­mis­suh­tei­den ja kas­vu­ym­pä­ris­tön puut­tu­mi­ses­ta ja muis­ta on­gel­mis­ta. Ih­mi­nen on voi­nut ajau­tua so­si­aa­li­seen yh­tei­söön, jos­sa vä­ki­val­ta on hy­väk­syt­tä­vää ja sitä myös käy­te­tään. Täl­lai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä vä­ki­val­ta voi tuo­da te­ki­jäl­leen het­kel­lis­tä etua, mut­ta pit­käl­lä täh­täi­mel­lä se va­hin­goit­taa hän­tä­kin.

En­sim­mäi­sen maa­il­man lo­pul­la, hiu­kan en­nen ve­den­pai­su­mus­ta, Ju­ma­la to­te­si pa­huu­den li­sään­ty­neen ih­mis­ten kes­kuu­des­sa. Raa­mat­tu ker­too, et­tä eräs merk­ki täs­tä pa­huu­des­ta oli vä­ki­val­ta. Ju­ma­la to­te­si, et­tä ”maa oli ih­mis­ten ta­kia täyn­nä vä­ki­val­taa” (1. Moos. 6:13), ja hu­kut­ti tuol­loi­sen maa­il­man. Vä­ki­val­ta on jat­ku­nut tä­män jäl­keen­kin, sil­lä se on seu­raus­ta ih­mi­sen syn­ti­syy­des­tä.

Vaik­ka yk­si­löi­nä ja yh­teis­kun­ta­na em­me voi es­tää vä­ki­val­lan ta­pah­tu­mis­ta, voim­me omal­ta osal­tam­me pyr­kiä puut­tu­maan sii­hen. Voim­me opet­taa, et­tä vä­ki­val­taan tur­vau­tu­mi­nen tai ”sa­mal­la mi­tal­la ta­kai­sin mak­sa­mi­nen” ei­vät ole oi­kein, ei­vät­kä joh­da pa­rem­paan tu­lok­seen. Sen si­jaan kan­nat­taa py­säh­tyä ih­mi­sen vää­rän käyt­täy­ty­mi­sen syi­hin ja et­siä nii­hin apua.

Vä­ki­val­taa ko­ke­neen kan­nat­taa il­moit­taa asi­as­ta vi­ra­no­mai­sil­le, kou­lus­sa opet­ta­jil­le ja ko­to­na van­hem­mil­le. Yh­teis­kun­ta voi tar­jo­ta mo­nen­lais­ta apua niin vä­ki­val­taa ko­ke­neel­le kuin vä­ki­val­tai­ses­ti käyt­täy­ty­väl­le.