Eläm­me his­to­ri­al­li­sia ai­ko­ja: van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­den pii­ris­sä toi­mi­van nel­jän­nen kan­sa­no­pis­ton kan­na­tu­syh­dis­tys on pe­rus­tet­tu. Ta­ka­na on vuo­sia kes­tä­nyt vai­he, jon­ka ai­ka­na jopa tu­han­net kris­til­li­syy­den opis­toi­hin pyr­ki­neet nuo­ret ovat jää­neet il­man opis­to­paik­kaa. Pet­ty­mys on ol­lut suu­ri, sil­lä nuo­ri on saat­ta­nut odot­taa opis­toon pää­syä vuo­sien ajan. Mo­nis­sa per­heis­sä isom­pien si­sa­rus­ten ko­ke­muk­set omas­ta opis­to­vuo­des­ta ovat eh­ti­neet nos­taa odo­tuk­set kor­ke­al­le.

Pet­ty­mys seu­raa ti­lan­net­ta, jos­sa asi­at ei­vät mene toi­vo­tul­la ta­val­la. Pie­niä pet­ty­myk­siä tu­lee päi­vit­täin, isom­pia har­vem­min. Moni pys­tyy lu­et­te­le­maan elä­män­sä suu­rim­mat pet­ty­myk­set. Täs­sä leh­des­sä ja sen vä­lis­sä il­mes­ty­väs­sä Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä kä­si­tel­lään unel­mien ohel­la pet­ty­myk­siä, joi­ta jo­kai­nen ih­mi­nen koh­taa elä­mäs­sään. Niin pet­ty­myk­sis­tä kuin unel­mis­ta­kin on run­saas­ti lu­ki­joi­den ko­ke­muk­sia.

Ikäih­mi­set ker­to­vat gal­lup­vas­tauk­sis­saan, et­tä pet­ty­mys­tä su­la­tel­les­sa on aut­ta­nut aja­tus sii­tä, et­tä kaik­ki on lo­pul­ta Ju­ma­lan kä­sis­sä. Kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la tie­tää, mikä on ih­mi­sen par­haak­si, vaik­ka pet­ty­myk­sen het­kel­lä ei sil­tä tun­tui­si­kaan ja mie­li ka­pi­noi­si ta­pah­tu­nut­ta vas­taan. Joi­den­kin pet­ty­mys­ten mer­ki­tys saat­taa avau­tua myö­hem­min elä­mäs­sä; kaik­kien ei avau­du kos­kaan.

Eri­tyi­sen tut­tu pet­ty­myk­sen ai­he Ju­ma­lan lap­sel­le on jou­tu­mi­nen syn­tiin. Pe­ri­syn­nin vai­kut­ta­ma ih­mi­nen lan­ke­aa syn­tiin sa­noin, te­oin ja aja­tuk­sin. Se saa ai­kaan pet­ty­myk­sen: en pys­ty­nyt­kään elä­mään niin kuin oli­sin ha­lun­nut. Paa­va­li pur­kaa tätä ko­ke­mus­ta roo­ma­lais­kir­jees­sä (7:18–20): ”Tah­toi­sin kyl­lä teh­dä oi­kein, mut­ta en pys­ty sii­hen. En tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do. Mut­ta jos teen sitä, mitä en tah­do, en tee sitä enää it­se, vaan sen te­kee mi­nus­sa asu­va syn­ti.”

Syn­tiin jou­tu­neen ei tar­vit­se jää­dä pet­ty­nee­seen ti­laan, luo­vut­taa tai sät­tiä it­se­ään. Ju­ma­la kat­soo lan­gen­nut­ta syn­tis­tä ar­mah­ta­en, ei pet­ty­nees­ti. Kan­nat­taa us­koa ja hoi­taa evan­ke­liu­mil­la kom­pu­roi­vaan kil­voi­tuk­seen pet­ty­nyt­tä miel­tä. Kil­voi­tuk­sen pää­te­pis­tees­sä tai­vaas­sa ei enää ole syn­nin vai­ku­tuk­sia, ei pet­ty­myk­si­ä­kään.