Ih­mis­ten vä­li­ses­sä koh­taa­mi­ses­sa en­si­vai­ku­tel­maa pi­de­tään tär­ke­ä­nä. Esi­mer­kik­si hy­myn vies­ti ylit­tää niin kie­li- kuin kan­sal­li­suus­ra­jat. Hy­myi­le­vä ih­mi­nen tun­tuu tur­val­li­sel­ta ja te­kee po­si­tii­vi­sen vai­ku­tel­man.

Ul­koi­nen en­si­vai­ku­tel­ma ei luo koko ku­vaa ih­mi­ses­tä. Ku­va­pos­tauk­set so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa ker­to­vat enim­mäk­seen elä­män po­si­tii­vi­sis­ta asi­ois­ta. Ih­mi­nen ha­lu­aa an­taa it­ses­tään ja elä­mäs­tään mie­luum­min kiin­nos­ta­van ja me­nes­ty­vän ku­van kuin päin­vas­toin. Jo­kai­sen ih­mi­sen elä­mään kuu­luu kui­ten­kin ki­pua, epä­var­muut­ta ja vai­keuk­sia.

Raa­mat­tuun si­säl­tyy raa­dol­li­sia ku­vauk­sia ih­mi­se­lä­män vai­keis­ta het­kis­tä. Job oli ai­kan­sa ri­kas mah­ti­mies. Hä­net ku­va­taan kui­ten­kin myös is­tu­mas­sa jä­te­ka­sal­la ja raa­pi­mas­sa it­se­ään ruu­kun­pa­lal­la (Job 2:8). Paa­va­li on jää­nyt his­to­ri­aan tun­net­tu­na pa­ka­noi­den apos­to­li­na. Sil­ti hän koh­ta­si ga­la­ta­lai­set ti­lan­tees­sa, jos­sa ”hä­nen ruu­miil­li­nen ti­lan­sa lait­toi ga­la­ta­lai­set ko­e­tuk­sel­le”. Nämä ei­vät hal­vek­si­neet tai in­hon­neet Paa­va­lia, vaan ra­kas­ti­vat hy­vän sa­no­man tuo­jaa (Gal. 4:14–15).

Pu­heen, ku­vien tai mie­li­ku­vien ja to­del­li­suu­den suh­det­ta on ku­vat­tu jos­kus lau­seel­la: ”Niin on, jos sil­tä näyt­tää.” Alun­pe­rin sa­non­ta on ita­li­a­lai­sen kir­jai­li­jan Lui­gi Pi­ran­del­lon näy­tel­mäs­tä. Sa­non­ta on jää­nyt elä­mään eh­kä sik­si, et­tä se ker­too pal­jon ih­mi­syy­des­tä. Asi­at ha­lu­taan usein esit­tää ruu­sui­sem­pa­na kuin mitä to­del­li­suus it­ses­sään on.

Syn­ti saa ih­mi­sen peit­te­le­mään asi­oi­ta ja to­del­lis­ta ti­laan­sa. Ju­ma­la kat­soo kui­ten­kin sy­dä­meen, ei­kä hä­nel­tä voi sa­la­ta mi­tään. Jee­suk­sen ver­taus Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ka­la­nuot­ta­na on täs­sä yh­tey­des­sä pu­hut­te­le­va. Nuo­tas­sa oli pal­jon ka­lo­ja, mut­ta osa oli mä­tiä ja kel­vot­to­mia. Ne hei­tet­tiin pois ja hä­vi­tet­tiin. (Matt. 13:47–48.) Kaik­ki ei ol­lut sitä, mil­tä ul­koi­ses­ti näyt­ti.

Ju­ma­lan sana opet­taa, et­tä ih­mi­sen pe­las­tus ta­pah­tuu elä­vän us­kon kaut­ta. Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­nen, oi­ke­an­lai­nen elä­mä tai us­ko­vais­ten mu­ka­na kul­ke­mi­nen ei­vät it­ses­sään rii­tä. Ju­ma­la ko­et­te­lee ih­mi­sen us­koa, jot­ta us­ko to­det­tai­siin ai­dok­si ja elä­väk­si (1. Piet. 1:7). Elä­vän us­kon omis­ta­ja tun­tee oman syn­ti­syy­ten­sä. Hän ha­lu­aa tur­vau­tua Ju­ma­lan val­mis­ta­maan täy­del­li­seen ar­moon.