Pau­li Määt­tä

Eu­roo­pas­sa on nyt käy­ty so­taa vuo­den ajan. Ku­kaan ei tie­dä lop­pu­tu­los­ta, mut­ta joka päi­vä sota ai­heut­taa uut­ta kär­si­mys­tä. Kou­lu­ja, sai­raa­loi­ta ja ko­te­ja am­mu­taan ha­jal­le. Mo­net me­net­tä­vät hen­ken­sä, osa vam­mau­tuu va­ka­vas­ti. Myös ih­mis­mie­lel­le syn­tyy vam­mo­ja.

Kaut­ta ai­ko­jen on ai­na so­dit­tu. Lie­kö ih­mis­kun­nan his­to­ri­as­sa ol­lut het­keä, jol­loin ei oli­si ol­lut so­tia. Jo Van­ha Tes­ta­ment­ti on hy­vin so­tai­sa kir­ja. Me­ne­tel­mät vain jul­muuk­sien to­teut­ta­mi­seen ovat ke­hit­ty­neet tek­no­lo­gi­an edis­ty­mi­sen myö­tä. Nyt ei so­dan koh­de­maas­sa ku­kaan ole tur­vas­sa, vaik­ka it­se rin­ta­ma­lin­ja oli­si sa­to­jen ki­lo­met­rien pääs­sä.

Var­maan sata vuot­ta on jo aja­tel­tu, et­tä ih­mi­nen on ke­hit­ty­nyt. Ei enää so­taa, ai­na­kaan Eu­roo­pas­sa. Ker­ta toi­sen­sa jäl­keen on pe­tyt­ty. Vii­mek­si so­dit­tiin Bal­ka­nil­la 1990-lu­vul­la. Sen jul­muu­det ei­vät eh­kä kos­ket­ta­neet niin pal­jon. Hel­pos­ti ajat­te­li, et­tä se on joku Ju­gos­la­vi­an ha­jo­a­mi­seen liit­ty­vä si­säi­nen jut­tu. Nyt­kään juu­ri ku­kaan ei osan­nut ku­vi­tel­la, et­tä sota syt­tyy. Ku­vi­tel­tiin, et­tä kaup­paa käy­mäl­lä ja yh­teis­työ­tä te­ke­mäl­lä edis­te­tään rau­haa. Näyt­tää sil­tä, et­tä Ve­nä­jäl­lä­kin hyök­käys oli vain har­vo­jen hen­ki­löi­den tie­dos­sa.

So­dan jo sy­tyt­tyä jul­ki­suu­teen on tul­lut kir­jo­ja ja sel­vi­tyk­siä, joi­den mu­kaan sota on ol­lut sys­te­maat­ti­sen ke­hi­tyk­sen tu­los. Jo 20 vuot­ta on val­mis­tau­dut­tu ti­lan­tee­seen, et­tä Neu­vos­to­lii­ton ha­jo­a­mi­sen myö­tä me­ne­te­tyt alu­eet ja vai­ku­tus­val­ta py­ri­tään pa­laut­ta­maan. Pää­mää­räl­le on alis­tet­tu kaik­ki yh­teis­kun­nan sek­to­rit, ku­ten oi­keus­lai­tos, puo­lu­eet, kirk­ko, ur­hei­lu, me­dia, kou­lu­lai­tos sekä ta­lou­se­lä­mä. Suu­ria sum­mia on käy­tet­ty myös yh­teis­kun­ta­jär­jes­tys­ten hor­jut­ta­mi­seen muis­sa mais­sa.

Tä­mä­kin sota ai­ka­naan lop­puu. So­dan tu­ho­ja ale­taan kor­ja­ta. To­den­nä­köi­ses­ti kor­jaa­mi­seen saa­daan apua maa­il­man­laa­jui­ses­ti. Mut­ta mitä ta­pah­tuu ih­mis­mie­lel­le? Kuin­ka kau­an me­nee mie­len vam­mo­jen kor­jau­tu­mi­seen? Tu­lee mie­leen ti­lan­ne Suo­mes­sa so­tien jäl­keen. Kan­sa­kun­ta nou­si no­pe­as­ti ja­loil­leen. Oli vah­va us­ko tu­le­vai­suu­teen. Ko­ti­seu­tun­sa me­net­tä­neil­le osoi­tet­tiin uu­det asuin­si­jat. Mut­ta mo­net kan­toi­vat so­dan taak­kaa si­sim­mäs­sään vuo­sien, eh­kä koko lop­pu­e­lä­män­sä ajan. Esi­mer­kik­si van­hem­mat työ­ka­ve­rit ovat ker­to­neet, kuin­ka sil­loi­set esi­mie­het saat­toi­vat ol­la hy­vin her­mo­herk­kiä. Nyt hei­tä on help­po ym­mär­tää.

So­das­sa var­sin­kin etu­lin­jas­sa jou­tuu tap­pe­le­maan hen­ken­sä edes­tä. Ant­ti Tuu­rin kir­jas­sa Ru­ka­jär­ven tiel­lä, eräs so­ti­las ker­too, kuin­ka hei­dän öi­sel­le nuo­ti­ol­leen ryö­mi sää­reen haa­voit­tu­nut vi­hol­lis­so­ti­las. So­ti­las pai­kat­tiin ja hän is­tui nuo­ti­ol­la mui­den jou­kos­sa. Aa­mul­la ali­ker­sant­ti am­pui hä­net sii­hen paik­kaan. Ei­kä se tun­tu­nut mil­tään. So­ti­las ih­met­te­li mi­hin kaik­keen ih­mi­nen voi tot­tua.

Mo­net jat­koi­vat so­taan­sa pit­kään pai­na­jai­su­nien­sa kaut­ta. En ih­met­te­le sitä yh­tään. Pää­sin ker­ran su­ku­mat­kal­la tu­tus­tu­maan Tai­pa­leen­jo­en tais­te­lu­kent­tään. Juok­su­hau­dat ja piik­ki­lan­ka­es­tei­den jään­teet oli­vat vie­lä hy­vin näh­tä­vis­sä. Ko­to­na tein sen vir­heen, et­tä sa­man tien luin kir­jan Tai­pa­leen­jo­en tais­te­luis­ta. Seu­raa­vi­na öi­nä unes­sa vi­hol­li­nen vyö­ryi yhä uu­des­taan ja uu­des­taan Tai­pa­leen­jo­en ylit­se. Tai­sin he­rä­tä sii­hen, kun vai­mo ky­syi, et­tä mitä sinä huu­dat. Ei siis ih­me, et­tä kau­hut tu­li­vat nii­den uniin, jot­ka oli­vat oi­ke­as­ti ol­leet pai­kan pääl­lä. So­tien jäl­keen il­mes­tyi val­ta­vas­ti eri­lais­ta so­ta­kir­jal­li­suut­ta. It­se­kin luin nii­tä mel­koi­set ka­sat. Eh­kä se oli erään­lais­ta kan­sa­kun­nan su­ru­työ­tä.

So­taan liit­tyy myös toi­nen hen­ki­lö­koh­tai­nen nä­kö­kul­ma. Lap­suu­des­sa maa­il­ma lop­pui noin 30 ki­lo­met­rin pää­hän. Sen ta­ka­na ei ol­lut mi­tään. Oli vain van­hem­pien ih­mis­ten ker­to­muk­set, mil­lai­sia mai­se­mia siel­lä on. Työ­u­ra­ni al­ku­ai­hees­sa tein met­sä­ta­lou­den ar­vi­oin­tia ra­jan pin­nas­sa ole­vil­le val­ti­on mail­le. Lii­kuin yk­sin. Vain yh­te­nä päi­vä­nä mi­nul­le lai­tet­tiin ra­ja­var­ti­os­ta saat­to­mies. Tai­si syke nous­ta, kun as­te­lin suo­ta pit­kin suo­raan itää koh­ti. Mis­tään ei voi­nut pää­tel­lä mis­sä raja on. Piti vain luot­taa kart­taan ja il­ma­ku­vaan. Ja siel­tä lo­pul­ta ai­na löy­tyi ra­ja­lin­ja ja ra­ja­pol­ku.

Mo­net kii­pe­si­vät Kuu­sa­mos­sa Sau­na­vaa­ral­le. Siel­tä le­vit­täy­tyi eteen ra­jan ta­kaa Paa­na­jär­vi. Siel­lä se oli, mut­ta sin­ne ei ol­lut asi­aa. Raja sit­ten avau­tui ja pää­sin te­ke­mään yh­teis­työ­tä ra­jan yli. Ve­nä­läi­set ker­toi­vat, kuin­ka he oli­vat sou­del­leet Paa­na­jär­vel­lä. Län­nes­sä nä­kyi Suo­mi, mut­ta sin­ne ei ole mi­tään asi­aa.

Sain ol­la käyn­nis­tä­mäs­sä Ou­lan­gan ja Paa­na­jär­ven kan­sal­lis­puis­to­jen vä­lis­tä yh­teis­työ­tä. Ra­jan ta­kaa löy­tyi ih­mi­siä ja mitä eri­lai­sim­pia elä­män­koh­ta­loi­ta. Eh­kä yk­si piir­re kui­ten­kin erot­ti. Meil­lä on toi­siin ih­mi­siin pe­rus­luot­ta­mus, jon­ka voi kyl­lä me­net­tää. Naa­pu­rin puo­lel­la ti­lan­ne oli päin­vas­tai­nen: luot­ta­mus pi­tää an­sai­ta.

Luot­ta­mus­ta syn­tyi­kin: kun Paa­na­jär­ven kan­sal­lis­puis­to täyt­ti 10 vuot­ta, puis­ton en­sim­mäi­nen puis­ton­joh­ta­ja ot­ti mi­nut ja työ­ka­ve­ri­ni kar­hu­mai­seen sy­lei­lyyn ja sa­noi: ”Me teim­me sen”. Ker­ran pää­sin suo­raan van­haa tie­tä Paa­na­jär­vel­le. Puis­ton­joh­ta­ja oli ra­jal­la vas­tas­sa. Ra­ja­vii­val­la pi­det­tiin leik­ki­mie­li­nen kä­den­vään­tö­ki­sa. Sen­tään ei pai­nik­si pan­tu.

Olin saa­nut kut­sun ve­nä­läis­ten las­ten eko­lo­gi­an lei­ril­le kan­sal­lis­puis­toon. Siel­lä kir­joit­te­lin il­ta­nuo­ti­ol­la jut­tu­ja las­ten ys­tä­vä­kir­joi­hin. Kun sei­lat­tiin pit­kin Paa­na­jär­veä, en voi­nut ol­la sa­no­mat­ta: "Minä tai­dan ol­la muu­ten ai­noa, jon­ka juu­ret ovat täl­lä jär­vel­lä."

Nyt nuo ovat vain haa­lis­tu­via muis­to­ja. On­ko raja taas kiin­ni? Oli­ko tämä 30 vuo­den suo­ja­sää vain vä­li­ai­kai­nen tila? Jat­kuu­ko maa­il­ma itään vain muis­tois­sa? Siel­lä on Paa­na­jär­vi ja Nuo­ru­nen. Sin­ne ei tai­da enää kos­kaan ol­la asi­aa.

Sain jou­lu­lah­jak­si kir­jan, jos­sa ker­ro­taan Vi­ron mie­hi­tyk­sen ajas­ta. Ei voi kuin pan­na kä­det ris­tiin ja kiit­tää var­je­luk­ses­ta, et­tä mei­dän koh­ta­lom­me oli toi­nen. Kyl­lin ei voi kiit­tää myös­kään edel­li­siä su­ku­pol­via, jot­ka an­toi­vat kaik­ken­sa, jot­kut hen­ken­sä, it­se­näi­sen isän­maan puo­les­ta.

Nii­lo Rau­ha­la on kir­joit­ta­nut hym­nin Puo­lus­tus­voi­mil­le. Sen sa­nat ovat hy­vin ajan­koh­tai­set. Sa­nat so­pi­vat myös Uk­rai­nan kan­sal­le. Voim­me aut­taa hei­tä eri­lais­ten jär­jes­tö­jen kaut­ta, mut­ta en­nen kaik­kea ru­koil­la var­je­lus­ta ja rau­haa.

Kii­tos nous­koon kes­kel­täm­me,

kii­tos Kaik­ki­val­ti­aan!

Suo­jaan­sa sul­kee hän elä­mäm­me,

rak­kaim­man syn­nyin­maan.

Ai­ko­jen hal­ki uu­pu­ma­ton

Her­ra aut­ta­jam­me on.

Her­ra, vai­heet tun­net maam­me,

an­na toi­vo, luot­ta­mus.

Si­nul­ta tur­van päi­viim­me saam­me,

työ­hön suo siu­naus.

Va­paa­na maam­me säi­lyä suo,

so­vun hen­ki mei­hin luo.

Rau­haa kai­paa maa­il­mam­me,

an­na rau­ha yh­tei­nen,

Siu­naa, oi Her­ra myös ko­te­jam­me,

ar­mo suo Kris­tuk­sen.

Hal­tuu­si jääm­me näin ru­koil­len,

rak­kau­tee­si tur­va­ten.