Mei­dän per­heen syk­sy on läh­te­nyt käyn­tiin vauh­dik­kaas­ti. Lap­set ovat kou­lus­sa, nuo­rin on aloit­ta­nut päi­vä­hoi­don ja minä uu­den työn ja van­hat opis­ke­lut. Ar­ki on sa­nal­la sa­no­en kii­reis­tä.

Mut­ta ar­ki – sitä tääl­lä on odo­tet­tu! Kou­luun läh­tö­jä, töis­tä tu­lo­ja, har­ras­tuk­siin kus­kauk­sia, no­pe­as­ti ky­hät­ty­jä päi­väl­li­siä ja jal­ka­pal­lo­ken­täl­tä kan­tau­tu­via ku­min­pa­la­sia. Kaik­kea sitä!

Edel­li­set kak­si syk­syä ovat al­ka­neet suu­rin odo­tuk­sin ja päät­ty­neet vie­lä suu­rem­min pet­ty­myk­sin. Yk­si lap­sis­ta ei ole sai­rau­den vuok­si pys­ty­nyt käy­mään kou­lus­sa kuin pie­niä het­kiä. Ar­ki on ol­lut kou­lul­le vie­mis­tä ja ha­ke­mis­ta ja sii­nä vä­lis­sä kun­tout­ta­mis­ta.

Nyt vii­mein ar­ki on al­ka­nut hel­pom­min. Oi­ke­as­ti se on al­ka­nut pal­jon pa­rem­min kuin us­kal­sim­me toi­voa. Sii­tä huo­li­mat­ta huo­maan suh­tau­tu­va­ni hie­man ar­ka­na aja­tuk­seen, et­tä meil­lä on ar­ki al­ka­nut hel­pot­taa. Elä­mä ei enää ole­kaan jat­ku­vaa sel­vi­ä­mis­tä, mut­ta mi­nul­la on jää­nyt huo­li­vai­he pääl­le.

Sa­mal­la olen kii­tol­li­nen. Vaik­ka ku­lu­neet vuo­det tun­tu­vat toi­si­naan pa­la­na kur­kus­sa ja pai­no­na har­teil­la, tun­tuu myös sil­le, et­tä tou­hu­kas ja elä­män­ma­kui­nen ar­ki on lah­jaa jos jo­kin. En­pä oli­si osan­nut aja­tel­la, et­tä it­ku tu­lee joka ker­ta, kun lap­sel­le soit­taa ka­ve­ri ja pyy­tää yh­tä mat­kaa kou­luun. Ja hä­nel­lä on ter­veyt­tä men­nä.

Huo­liin ju­miu­tu­es­sa­ni muis­tu­tan vä­lil­lä it­se­ä­ni sii­tä, et­tä kyl­lä tämä vie­lä täs­tä! Niin vain on Tai­vaan Isäl­lä ol­lut nii­den pit­kien har­mai­den päi­vien jäl­keen an­taa meil­le ko­ko­nai­nen iha­na kesä ja tois­tai­sek­si hy­vin su­ju­nut syk­sy. Eh­kä kaik­ki me­nee­kin hy­vin.