Ul­la Ha­lo­nen

Tä­män teks­tin al­ku­pe­rä si­joit­tuu tä­män aa­mu­ni en­sim­mäi­siin het­kiin. Työ­reis­sun vuok­si he­rä­tys­kel­lo­ni soi tun­tia nor­maa­lia ai­em­min. Ta­pa­ni mu­kaan kään­nyin no­pe­as­ti sam­mut­ta­maan he­rä­tyk­sen, et­tei se tur­haan häi­rit­si­si puo­li­so­a­ni.

Sa­maan ai­kaa kuu­lin yl­lät­tä­en sel­kä­ni ta­kaa uni­set sa­nat: "Huo­men­ta, ra­kas. "Vas­ta­sin hy­myil­len, et­tä oli­pa kau­niis­ti sa­not­tu. Olen pa­lan­nut noi­hin sa­noi­hin usei­ta ker­to­ja päi­vän ai­ka­na. Mi­ten yk­sin­ker­tai­set kak­si sa­naa te­ki­vät lii­an ly­hyik­si jää­neis­tä yö­u­nis­ta huo­li­mat­ta aa­mus­ta­ni ja päi­väs­tä­ni pa­rem­man. Sa­no­jen voi­maan liit­tyy se­kin, et­tä ne tu­li­vat ai­van yl­lät­tä­en. Puo­li­so­ni kuu­luu ni­mit­täin sii­hen jouk­koon, jon­ka mie­les­tä aa­mul­la pu­hu­mi­nen on vä­hin­tään­kin yli­ar­vos­tet­tua, jos ei suo­ras­taan kiel­let­tyä.

Mil­loin vii­mek­si joku on sa­no­nut si­nul­le jo­ta­kin kau­nis­ta tai hy­vää, mikä on jää­nyt unoh­tu­mat­to­ma­na mie­lee­si? Olen vii­me vuo­si­na tois­tu­vas­ti py­säh­ty­nyt ajat­te­le­maan, mi­ten sy­väl­li­ses­ti sa­nat to­del­la­kin vai­kut­ta­vat sii­hen, mil­lais­ta maa­il­maa luom­me ja mi­ten vai­ku­tam­me mui­hin ih­mi­siin. Raa­ma­tus­ta löy­tyy tä­hän­kin asi­aan pal­jon vii­sai­ta sa­no­ja. Esi­mer­kik­si Efe­so­lais­kir­jees­sä (4:29) muis­tu­te­taan: "Äl­kää pääs­tä­kö suus­tan­ne so­pi­ma­ton­ta pu­het­ta, vaan pu­hu­kaa sitä, mikä kul­loin­kin on hy­vää ja hyö­dyl­lis­tä ja kuu­li­joil­le ilok­si." Hy­vien sa­no­jen si­jaan kriit­ti­set ja ar­vi­oi­vat sa­nat tu­le­vat pal­jon hel­pom­min ihan miet­ti­mät­tä ja pyy­tä­mät­tä­kin suus­tam­me. Jaa­ko­bin kir­jees­sä (1:19) on oh­je, jos­sa ke­ho­te­taan: "It­se kun­kin tu­lee ol­la herk­kä kuu­le­maan mut­ta hi­das pu­hu­maan ja hi­das vi­haan".

Per­heis­sä on eri­lai­sia kult­tuu­rei­ta pu­hu­mi­sen suh­teen. Jois­sa­kin per­heis­sä pu­hu­taan tau­ko­a­mat­ta, toi­set pu­hu­vat koko ajan ko­val­la ää­nel­lä ja joi­den­kin per­hei­den sa­na­va­lin­nat voi­vat jär­kyt­tää sel­lai­siin tot­tu­mat­to­mia. Ha­vain­to­ni mu­kaan asi­aan vai­kut­ta­vat luon­ne­ky­sy­mys­ten li­säk­si per­heen koko, per­heen­jä­sen­ten iät ja eh­kä­pä su­ku­puo­li­kin. Oma lap­suu­den­per­hee­ni oli voi­ma­kas­tah­toi­sen ja vilk­kaan vel­jes­sar­jan vai­ku­tuk­ses­ta ää­ne­käs ja kie­len­käy­töl­tään kar­ke­a­kin. Ny­kyi­seen per­hee­see­ni kuu­luu täl­lä het­kel­lä "vain" koh­ta­lai­sen rau­hal­li­sia nuo­ria ai­kui­sia, jo­ten meil­lä on vä­lil­lä to­del­la hil­jais­ta. Eten­kin per­hee­ni mies­ten kans­sa voi ai­van vai­vat­ta ol­la pit­kiä ai­ko­ja hil­jaa vaik­ka­pa ruo­ka­pöy­däs­sä. Hei­dän hel­ma­syn­tei­hin­sä ei­vät ai­na­kaan kuu­lu Raa­ma­tun va­roi­tuk­set kol­mes­ta kie­len syn­nis­tä: tur­his­ta, il­keis­tä ja tyh­mis­tä pu­heis­ta.

Vuo­sia sit­ten kuu­lin erääl­lä työ­hy­vin­voin­nin lu­en­nol­la aja­tuk­sen, joka on vah­vas­ti vai­kut­ta­nut mi­nuun. Siel­lä ke­ho­tet­tiin poh­ti­maan sitä, mitä tuon mu­ka­na­ni työ­pai­kal­le­ni. Sa­man aja­tuk­sen voi hy­vin siir­tää mui­hin yh­teyk­siin. Mitä sinä esi­mer­kik­si tuot mu­ka­na­si, kun tu­let työ­päi­vän jäl­keen ko­tiin? Hä­peil­len muis­tan saa­pu­nee­ni ker­ran jos toi­sen­kin ko­tiin her­mot ki­re­äl­lä ken­kiä pot­kien ja to­de­ten ki­re­äl­lä ää­nel­lä jo­ta­kin sii­tä, mitä joku on tai ei ole teh­nyt.

Muis­tan vuo­sien ta­kaa myös ta­ri­nan erään mie­hen huo­li­puus­ta. Ko­tiin tul­les­saan tämä kos­ket­ti por­tin pie­les­sä ole­van koi­vun ok­sia. Työ­ka­ve­rin ih­me­tel­les­sä tou­hua tämä oli ker­to­nut ri­pus­ta­van­sa ko­tiin tul­les­saan työ­huo­let sii­hen odot­ta­maan. Näin hän saat­toi koh­da­ta ko­to­na odot­ta­van per­heen työ­a­si­oi­den hait­taa­mat­ta. Muis­tan, et­tä ta­ri­na kuu­los­ti sil­loin vä­hän hu­vit­ta­val­ta. Vas­ta ihan vii­me ai­koi­na olen ta­jun­nut, et­tä se to­del­la­kin on va­lin­ta, mitä tuon mu­ka­na­ni ja mitä hei­jas­tan mui­hin ih­mi­siin. Olen­kin al­ka­nut ko­tiin tul­les­sa­ni huik­kaa­maan reip­paas­ti ja huo­let­to­mas­ti "He­lou". Ai­ka yk­sin­ker­tais­ta, mut­ta toi­mii. Muu­ta­mien kuu­kau­sien jat­ku­nei­den ter­veh­dyk­sie­ni jäl­keen saa­tan saa­da nii­hin jopa vas­tauk­sia eri puo­lil­ta ta­loa.

Ter­veh­ti­mi­nen on vie­lä koh­ta­lai­sen help­poa mi­nul­le­kin, mut­ta han­ka­lis­ta asi­ois­ta pu­hu­mi­nen vaa­tii vie­lä har­joit­te­lua. Muu­ta­ma viik­ko sit­ten kir­joi­tin puo­li­sol­le­ni hä­nen pyyn­nös­tään säh­kö­pos­tia, kos­ka en pys­ty­nyt pu­hu­maan miel­tä­ni vai­vaa­vis­ta asi­ois­ta kas­vo­tus­ten. Aja­tus­ten pu­ke­mi­nen sa­noik­si ke­ven­si aja­tuk­sia mer­kit­tä­väs­ti. Puo­li­so­ni kiit­ti kir­joi­tuk­ses­ta, mut­ta yk­si­tyis­koh­tai­sem­pi vas­ti­ne on il­mei­ses­ti vie­lä ns. vai­hees­sa. Tä­män aa­mun yl­lät­tä­vät sa­nat oli­vat kui­ten­kin epäi­le­mät­tä osa tuo­ta vas­taus­ta.