Maa­lis­kuun ke­väi­sen va­lon edes­sä on toi­si­naan sul­jet­ta­va sil­mät, niin häi­käi­se­vää se on! Valo vai­kut­taa konk­reet­ti­ses­ti joka so­luun – kas­vuun ja ke­hi­tyk­seen, vi­reys­ti­laan ja mie­li­a­laan.

Läpi Raa­ma­tun tois­tuu ver­taus­ku­va va­los­ta, usein pi­mey­den kont­ras­ti­na. Jo alus­sa kun maa­il­ma luo­tiin, Ju­ma­la erot­ti va­lon pi­mey­des­tä. Kuin­ka pi­meä oli­kaan pi­meys, jos­ta Ju­ma­lal­la oli voi­ma erot­taa val­keus?

Ih­mi­sen as­ke­lia maa­il­mas­sa suun­taa hä­nen maa­il­man­ku­van­sa ar­voi­neen ja elä­män­kä­si­tyk­si­neen. Jo yh­den päi­vän ai­ka­na on tie­toi­ses­ti tai tie­dos­ta­mat­ta teh­tä­vä usei­ta tu­han­sia rat­kai­su­ja – vä­lis­tä hy­vin tär­kei­tä­kin. Tätä aja­tel­les­sa vas­tuu pai­naa.

Aat­tei­den ja nä­ke­mys­ten vä­lil­lä ha­pui­le­val­la ih­mi­sel­lä on myö­tä­syn­tyi­nen kai­puu elä­män jär­jes­tyk­seen ja ym­mär­tä­mi­seen. Pi­meys on kui­ten­kin ti­he­ää. Kat­som­me kaik­ki ih­mis­kun­nan laa­jo­ja uh­ka­ku­via: tu­hou­tuu­ko luon­to, ro­mah­ta­vat­ko yh­teis­kun­nat so­tien, ter­ro­ris­min, köy­hyy­den ja ka­tast­ro­fien seu­rauk­si­na, on­ko tek­no­lo­gi­an ke­hi­tys jo hal­lit­se­ma­ton­ta? On pal­jon ih­mi­sen te­ko­ja, joi­hin valo ei yl­lä. Jo­kai­nen kan­taa mu­ka­naan myös omien mur­heit­ten­sa taak­kaa.

Kun läh­tö­koh­ta on sy­dä­men us­ko Ju­ma­laan ja Raa­ma­tun sa­naan, on hel­pom­paa luot­taa myös sii­hen, et­tä Ju­ma­la pys­tyy oh­jaa­maan jo­ka­päi­väi­sis­sä va­lin­nois­sa ja elä­män suu­rim­mis­sa ky­sy­myk­sis­sä. Hän on voi­nut erot­taa va­lon ja pi­mey­den, luo­da ih­mi­sen ja lu­nas­taa hä­net omak­seen. Ju­ma­laan us­ko­va elää it­se to­dek­si sen, mi­ten valo lois­taa pi­mey­teen ei­kä pi­meys ole saa­nut sitä val­taan­sa (Joh. 1:5).

Ju­ma­lan sana on kes­tä­vä pe­rus­ta toi­min­taan mui­den ja luo­ma­kun­nan hy­väk­si, ei­kä se oh­jaa vain pas­sii­vi­seen odot­ta­mi­seen vaan vas­tuun kan­ta­mi­seen. Sil­ti on har­haa, et­tä ih­mi­nen pys­tyi­si ra­jal­li­sil­la te­oil­laan hal­lit­se­maan edes omaa elä­mään­sä: ”Il­man mi­nua te et­te saa ai­kaan mi­tään” (Joh. 15:5).

Jee­suk­sen mu­kaan hä­nen seu­raa­jien­sa ei tar­vit­se ha­puil­la pi­me­äs­sä, kos­ka hän on it­se va­lo­na hei­dän elä­mäs­sään. Psal­mis­sa to­de­taan: ”Si­nun sa­na­si on lamp­pu, joka va­lai­see as­ke­le­ni, se on valo mi­nun mat­kal­la­ni” (Ps. 119:105).

Lam­pun valo osoit­taa eteen­päin het­ki het­kel­tä ja asia asi­al­ta. Evan­ke­liu­min oma­koh­tai­nen us­ko­mi­nen nos­taa kat­seen elä­män vaih­te­le­vis­ta ti­lan­teis­ta ikui­suu­den ho­ri­sont­tiin. Va­pah­ta­ja on kai­kil­le kan­soil­le lu­vat­tu valo (Luuk. 2:30–32) ja us­kon lah­jan saa­neen teh­tä­vä on kut­sua mui­ta hä­nen yh­tey­teen­sä.

On ol­lut pu­hut­te­le­vaa kuun­nel­la, kun tääl­lä maa­il­man­kaik­keu­des­sa het­ken vii­väh­tä­neen, ar­pia ja su­ru­ja­kin kan­ta­neen us­ko­vai­sen ih­mi­sen muis­tol­le on lau­let­tu virt­tä, jon­ka sa­nat ker­to­vat au­rin­gon­pais­tet­ta­kin lois­ta­vam­mas­ta kirk­kau­des­ta, sel­lai­ses­ta, jota kaik­ki sa­nat ovat lii­an köy­hiä ku­vai­le­maan. Hä­nel­lä ei ole enää pi­mey­den ja va­lon vaih­te­lua. On vain valo.

Teks­ti: Kirs­ti Nurk­ka­la

Ku­vi­tus­ku­va: Juha Hu­ma­la­jo­ki

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 13.3.2019