Paa­va­li on kir­joit­ta­nut kir­jeen­sä fi­lip­pi­läi­sil­le Roo­man van­keu­des­ta. Kir­jees­sä on sel­keä sa­no­ma sii­tä, mikä on kes­keis­tä elä­mäs­sä. Paa­va­li kir­joit­taa: "Mi­nul­le elä­mä on Kris­tus ja kuo­le­ma on voit­to" (Fil. 1:21). Kris­tus on voi­ma­va­ra ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä. Hän an­taa myös ilon ja voi­ton. Fi­lip­pin us­ko­vai­sil­le Paa­va­li an­taa­kin ke­ho­tuk­sen: "Iloit­kaa ai­na Her­ras­sa!” (Fil. 4:4).

Ju­ma­lan lap­si saa iloi­ta ja tun­tea us­ko­vais­ten vä­lis­tä kes­ki­näis­tä yh­teyt­tä. Ju­ma­lan lap­sia yh­dis­tää toi­siin­sa Hen­ki, mut­ta myös yk­si­mie­li­syys, sopu ja rak­kaus. Mo­nil­la meis­tä on ko­ke­mus­ta sii­tä, kuin­ka toi­sil­leen tun­te­mat­to­mat Ju­ma­lan lap­set koh­taa­vat ja hy­vin pian tun­nis­ta­vat ole­van­sa vel­jiä tai si­sa­ria Her­ras­sa. Py­hän Hen­gen vai­ku­tus on näin voi­mal­li­nen. Toi­nen mer­kit­tä­vä lah­ja us­ko­vais­ten vä­lil­lä on pal­ve­le­va rak­kaus. Kris­tus vai­kut­taa tuon he­del­män us­kon lah­jan kaut­ta.

Jo al­ku­seu­ra­kun­nan kris­ti­tyt eli­vät kes­ki­näi­ses­sä yh­tey­des­sä, mur­si­vat yh­des­sä lei­pää ja ru­koi­li­vat (Apt. 2:42). Näin ta­pah­tuu tä­nä­kin päi­vä­nä. Us­ko­vai­set ko­koon­tu­vat seu­roi­hin kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa ja vir­vot­tu­maan kes­ki­näi­ses­tä yh­tey­des­tä. Paa­va­lin kir­je an­taa ke­ho­tuk­sen yk­si­mie­li­syy­teen. Ju­ma­lan lap­si iloit­see het­kis­tä, jois­sa kes­ki­näis­tä rak­kaut­ta ja yk­si­mie­li­syyt­tä ei mi­kään asia ole sär­ke­mäs­sä.

Pal­ve­le­va rak­kaus

Paa­va­li va­roit­taa oman edun ta­voit­te­lus­ta. Oi­kea rak­kaus ei et­si omaa etua, vaan lä­him­mäi­sen pa­ras­ta. Jee­sus vas­ta­si ope­tus­lap­sil­le pu­hut­te­le­vas­ti, kun he oli­vat poh­dis­kel­leet sitä, kuka heis­tä mah­ta­nee ol­la suu­rin. Hän sa­noi heil­le: "Jos joku tah­too ol­la en­sim­mäi­nen, hä­nen on ol­ta­va vii­mei­nen ja kaik­kien pal­ve­li­ja" (Mark. 9:35). Pal­ve­le­vas­sa rak­kau­des­sa Jee­sus on esi­ku­va. Hän it­se muis­tut­ti, et­tä Ih­mi­sen Poi­ka ei tul­lut pal­vel­ta­vak­si, vaan pal­ve­le­maan. Hän an­toi hen­ken­sä kaik­kien ih­mis­ten puo­les­ta (ks. Mark. 10:45).

Paa­va­li muis­tut­taa sii­tä, kuin­ka mei­dän oli­si hyvä pi­tää tois­ta pa­rem­pa­na kuin it­se­äm­me. Paa­va­li kir­joit­taa­kin Roo­ma­lais­kir­jees­sä: "Osoit­ta­kaa toi­sil­len­ne läm­min­tä vel­jes­rak­kaut­ta, kun­ni­oit­ta­kaa kil­van toi­si­an­ne" (Room 12:10). Toi­si­am­me saam­me pal­vel­la niil­lä lah­joil­la, joi­ta meil­le it­se kul­le­kin on an­net­tu.

Kris­tuk­sen esi­merk­ki nöy­ryy­des­tä

Jee­suk­sen Kris­tuk­sen mie­li oli esi­mer­kil­li­nen. Hän tuli ih­mi­sek­si ja eli ih­mi­se­nä, kul­ki kär­si­myk­sen tien ai­na ris­tin­kuo­le­maan as­ti. Hän as­tui alas tai­vaal­li­ses­ta kirk­kau­des­ta ja oli val­mis ot­ta­maan or­jan muo­don. Niin suu­ri oli hä­nen rak­kau­ten­sa mei­tä syn­ti­siä ih­mi­siä koh­taan. Hän tah­toi kul­kea Ju­ma­lan tah­don mu­kai­sen tien kuu­li­ai­ses­ti, vaik­ka se mer­kit­si­kin ki­pua ja vai­vaa.

Pro­feet­ta Je­sa­ja oli jo sa­to­ja vuo­sia ai­kai­sem­min ku­van­nut Kris­tuk­sen muo­toa: "Hän kas­voi Her­ran edes­sä kuin vä­häi­nen ver­so, kuin vesa kui­vas­ta maas­ta. Ei hä­nel­lä ol­lut vart­ta, ei kau­neut­ta, jota oli­sim­me ihail­len kat­sel­leet, ei hah­moa, jo­hon oli­sim­me miel­ty­neet" (Jes. 53:2). Hän ot­ti mat­kal­laan vas­taan pil­kan ja hal­vek­sun­nan. Hä­net van­git­tiin, tuo­mit­tiin, ruh­jot­tiin ja lä­vis­tet­tiin. Hän alen­si it­sen­sä ja an­toi hen­ken­sä tois­ten edes­tä. Je­sa­ja ku­vaa kir­jas­saan tar­kas­ti Kris­tuk­sen nöy­ryyt­tä kär­si­mys­tiel­lä (Jes 53).

Kor­kein nimi

Jee­suk­sen nimi on kor­kein nimi. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa saar­na­taan evan­ke­liu­mia tä­nä­kin päi­vä­nä Hä­nen ni­mes­sään. Hä­nen ni­meen­sä usein päät­tyy seu­rois­sa seu­ra­pu­he tai ru­kous. Sii­o­nin lau­luis­sa myös pu­hu­taan Kris­tuk­sen so­vi­tus­työs­tä. Tär­ke­ää on, et­tä pu­hei­den ja lau­lu­jen si­säl­tö on raa­ma­tul­li­nen. Kyse on us­kon­tun­nus­tuk­ses­ta ja Isän Ju­ma­lan kun­ni­ak­si tu­le­vas­ta ylis­tyk­ses­tä, jos­sa lau­su­taan: "Jee­sus Kris­tus on Her­ra" (Fil. 2:11). Sy­dä­mes­säm­me saam­me us­koa to­dek­si Kris­tuk­sen ylös­nou­se­muk­sen ja suul­lam­me tun­nus­taa hä­net Her­rak­sem­me.

Kris­tus on meil­le ian­kaik­ki­sen elä­män läh­de. Hä­nen val­ta­kun­tan­sa osal­li­suu­des­sa saam­me mat­kan vai­vois­ta huo­li­mat­ta ko­kea evan­ke­liu­min tuo­maa iloa. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on­kin van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa Py­häs­sä Hen­ges­sä. Sii­o­nin lau­lus­sa ru­noil­laan tur­val­li­ses­ti: "Jee­suk­ses­ta lau­lan, Jee­suk­ses­ta vaan, jol­ta syy­ni suu­ret an­teeks sain ja saan. Lap­si oma Her­ran, tai­vaan Ku­nin­kaan. Kruu­nun pe­rin ker­ran, val­ta­kun­nan saan." (Sl 191:1, 4.)

Juha Sep­pä­lä

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: Fil. 2:1–11

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 6/2015