Tut­ki­mi­sen ai­hee­na ovat hep­re­a­lais­kir­jeen al­ku­ja­keet. Kir­jeen muo­to poik­ke­aa useim­mis­ta Uu­den tes­ta­men­tin kir­jeis­tä, kos­ka sii­tä puut­tuu al­ku­ter­veh­dys ja kir­joit­ta­jan nimi. Täs­tä myös joh­tu­nee pal­jon poh­dit­tu ky­sy­mys kir­jeen kir­joit­ta­jas­ta, jos­ta ei ole var­maa tie­toa.

Kir­jeen ko­ko­nai­suu­des­ta on hah­mo­tet­ta­vis­sa kak­si vuo­rot­te­le­vaa kes­keis­tä tee­maa. Toi­nen on Jee­suk­sen per­soo­naa ku­vaa­va kris­to­lo­gi­nen ope­tus ja toi­nen seu­ra­kun­taa roh­kai­se­vat ke­ho­tuk­sen sa­nat. Kir­jet­tä on luon­neh­dit­tu myös saar­nak­si, joka on tar­koi­tet­tu lu­et­ta­vak­si ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa.

Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja tun­tee Van­han tes­ta­men­tin var­sin hy­vin. Hän avaa ja se­lit­tää Van­han ja Uu­den tes­ta­men­tin kir­joi­tus­ten yh­teen­kuu­lu­vuut­ta. Kir­je lie­nee syn­ty­nyt 80-lu­vul­la ja lä­het­ty mah­dol­li­ses­ti Roo­man kris­ti­tyil­le.

Mi­nun hen­ke­ni ei väis­ty

Kir­je al­kaa ku­vauk­sel­la Ju­ma­lan il­moi­tuk­ses­ta. Kir­joit­ta­ja viit­taa kau­as men­nee­seen ai­kaan. Ju­ma­la on ol­lut ja on yhä it­sen­sä il­moit­ta­va Ma­jes­teet­ti. In­hi­mil­li­nen ajat­te­lu koh­taa täs­sä pa­ra­dok­sin: kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la on pu­hu­nut en­ti­sil­le su­ku­pol­vil­le pro­feet­to­jen eli ih­mis­ten suul­la.

Her­ran Hen­ki on il­moit­ta­nut pro­fee­toil­le Ju­ma­lan sa­nan ja an­ta­nut voi­man pu­hua se jul­ki. Je­sa­ja viit­taa kir­jas­saan tä­hän: ”Minä olen pan­nut sa­na­ni si­nun suu­hu­si ja kät­ke­nyt si­nut kät­te­ni suo­jaan” (Jes. 51:6). Ju­ma­lan an­ta­ma lu­paus pal­ve­li­jal­leen omas­ta läs­nä­o­los­taan on vah­va: ”Tämä on mi­nun lu­pauk­se­ni: ’ei väis­ty mi­nun hen­ke­ni si­nun yl­tä­si ei­kä ka­toa mi­nun sa­na­ni, jon­ka olen suu­hu­si an­ta­nut’” (Jes. 59:21).

Ju­ma­lan puhe on ol­lut kuul­ta­vis­sa ih­mis­ten kes­kuu­des­sa mo­nin ta­voin. Ju­ma­lan ylei­sek­si il­moi­tuk­sek­si sa­no­taan sitä, kun hän il­moit­taa it­sen­sä omas­sa­tun­nos­sa, luon­nos­sa ja elä­män­koh­ta­lois­sa. Elä­män sa­lai­suus kut­suu ih­mis­tä tut­ki­maan Ju­ma­lan suu­ruut­ta.

Ju­ma­lan il­moi­tuk­sen hui­pen­tu­ma on eri­tyi­nen il­moi­tus, jos­sa hän il­moit­taa it­sen­sä ja tah­ton­sa Po­jas­saan Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Täs­tä hep­re­a­lais­kir­je to­te­aa yti­mek­kääs­ti: vii­mei­si­nä ai­koi­na hän on pu­hu­nut meil­le Po­jas­saan.

Pro­fee­tat pu­hui­vat ja ju­lis­ti­vat Ju­ma­lan sa­naa en­nen Kris­tus­ta. Hei­dän sa­no­maan­sa si­säl­tyi loh­dul­li­nen lu­paus tu­le­vas­ta maa­il­man Va­pah­ta­jas­ta. Van­han lii­ton us­ko­vais­ten tur­va­na oli tämä lu­pauk­sen sana. Hep­re­a­lais­kir­je to­te­aa­kin en­ti­sis­tä py­his­tä: ”Us­ko­vi­na nämä kaik­ki kuo­li­vat. Sitä, mikä heil­le oli lu­vat­tu, he ei­vät saa­neet; he oli­vat vain etääl­tä näh­neet sen ja ter­veh­ti­neet sitä iloi­ten, tun­nus­ta­en ole­van­sa vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia maan pääl­lä.” (11:13.)

Kris­tus on Ju­ma­lan il­moi­tuk­sen täyt­ty­mys. Po­jas­saan ja hä­nen kaut­taan Ju­ma­la on il­moit­ta­nut tah­ton­sa. Po­jan val­ta­suu­ruus il­me­nee luo­mi­sen ih­mees­sä: ”Hän on pu­hu­nut meil­le Po­jas­saan, jon­ka hän on pan­nut kai­ken pe­ril­li­sek­si ja jon­ka vä­li­tyk­sel­lä hän myös on luo­nut maa­il­mat” (1:2).

Ma­jes­tee­tin oi­ke­al­la puo­lel­la

Kris­tuk­ses­sa yh­dis­ty­vät Ju­ma­lan sana, en­nus­tuk­set ja täyt­ty­mys. Alus­sa ol­lut Sana oli Ju­ma­lan luo­na, ja Sana oli Ju­ma­la. Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Näin sel­keä on Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min to­dis­tus Kris­tuk­sen kah­des­ta luon­nos­ta, ju­ma­lal­li­ses­ta ja in­hi­mil­li­ses­tä. Ym­mär­räm­me tä­män sa­lai­suu­den vain us­kon kaut­ta. Ju­ma­lan tu­le­mi­nen ih­mi­sek­si on ih­mi­sym­mär­ryk­sel­le sa­man­kal­tai­nen pa­ra­dok­si kuin Ju­ma­lan pu­hu­mi­nen pro­feet­to­jen suul­la. Jee­suk­sen vas­tus­ta­jat il­mai­si­vat­kin mie­li­pi­teen­sä vä­hek­sy­en: ei­kö tämä ole sep­pä, Joo­se­fin poi­ka?

Ju­ma­lan Hen­ki avaa Py­hiä kir­joi­tuk­sia. Nii­den va­los­sa nä­em­me Na­sa­re­tin mie­hes­sä Ju­ma­lan sä­deh­ti­vän kirk­kau­den. Ohi­kii­tä­vän het­ken kol­me ope­tus­las­ta sai­vat vuo­ren rin­teel­lä kat­sel­la Jee­suk­sen kir­kas­tu­mi­sen ih­met­tä: ”Hä­nen kas­von­sa lois­ti­vat kuin au­rin­ko ja hä­nen vaat­teen­sa tu­li­vat val­keik­si kuin valo” (Matt. 17:2). Tä­män jäl­keen Jee­suk­sen mat­ka kul­ki koh­ti Je­ru­sa­le­mia, koh­ti kär­si­mys­tä ja ris­tin­kuo­le­maa. Teks­tim­me sana to­teu­tui; uh­ri­kuo­le­mal­laan Ju­ma­lan Ka­rit­sa ot­ti pois maa­il­man syn­nin.

Kuo­le­man hau­das­ta ylös­nous­sut Va­pah­ta­ja as­tui en­sim­mäi­se­nä he­la­tors­tai­na ylös tai­vaa­seen, Isän luok­se. Meil­le vie­lä nä­ky­mät­tö­mäs­sä kun­ni­as­sa hän is­tuu Ma­jes­tee­tin oi­ke­al­la puo­lel­la. Siel­tä hän on ker­ran tu­le­va ta­kai­sin maan pääl­le. Sil­loin on koko ih­mis­kun­nan ja jo­kai­sen ih­mi­sen oma­koh­tai­nen ti­lin­te­on het­ki.

Au­tu­as on se ih­mi­nen, jol­la on Kris­tuk­sen so­vin­to­ve­ren ja evan­ke­liu­min us­ko­mi­sen kaut­ta an­teek­si­an­ta­muk­sen rau­ha omal­la­tun­nol­laan. Ajan päät­ty­mi­seen as­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­taan pa­ran­nus­ta ja syn­nin­pääs­tön sa­naa, rau­han evan­ke­liu­mia kai­kil­le ek­sy­neil­le ja et­si­vil­le.

Pent­ti Sau­lio

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: Hepr. 1:1–3

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 4/2015