Vuo­den pi­mein ai­ka al­kaa ol­la ta­ka­na­päin ja päi­vät pi­te­ne­vät. Valo li­sään­tyy. Myös ih­mis­mie­li vir­kis­tyy va­lon li­sään­ty­mi­sen myö­tä. Kaa­mok­sen ma­sen­ta­va vai­ku­tus vaih­tuu iloon ja ke­vään odo­tuk­seen.

Voi­mak­kaat vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lut tääl­lä Poh­jo­las­sa ovat rik­kaut­ta ja Ju­ma­lan lah­jaa. Saam­me iloi­ta luo­ma­kun­nan kau­neu­des­ta ja vaih­tu­vis­ta vä­reis­tä eri vuo­de­nai­koi­na. Myös mei­dän ih­mis­ten elä­män­vai­heet ja ti­lan­teet vaih­te­le­vat. Ne voi­vat mer­ki­tä iloa tai su­rua. Ilo­nai­hei­ta voi­vat ol­la avi­o­puo­li­son löy­ty­mi­nen, per­heen pe­rus­ta­mi­nen, lap­sen syn­ty­mä, uu­si työ­paik­ka, har­ras­tuk­set, hy­vät ys­tä­vät. Joku tuh­laa­ja­lap­si on saat­ta­nut löy­tää aar­teis­ta suu­rim­man, Ju­ma­lan val­ta­kun­nan.

Ko­em­me myös me­ne­tyk­siä, su­ru­ja tai sai­raut­ta. Nii­den­kin kes­kel­lä ha­lu­am­me luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja löy­tää ilo­nai­hei­ta. Ju­ma­la joh­taa vai­kei­den­kin asi­oi­den kaut­ta elä­määm­me mei­dän par­haak­sem­me. Hä­nen lap­si­naan saam­me iloi­ta sii­tä, et­tä hän ei hyl­kää mei­tä, vaan pi­tää meis­tä huo­len. On iloi­nen asia, et­tä mat­ka­ys­tä­väm­me kan­ta­vat mei­tä ru­kouk­sin. Elä­vä us­ko, ilo­nai­heis­ta suu­rin, aut­taa nä­ke­mään ajal­li­sen elä­män pie­net­kin ilo­nai­heet Ju­ma­lan lah­joi­na.

Me, joil­la on ai­kaa ja ter­veyt­tä, voim­me ol­la it­se­kin ilon tuo­jia lä­him­mäi­sil­lem­me, jot­ka tar­vit­se­vat tu­kea. Sai­ras­vuo­teen ää­rel­lä, yk­si­näi­sen van­huk­sen luo­na tai su­run kes­kel­lä tar­vi­taan vie­rel­lä kul­ki­jaa. Vä­sy­nyt pien­ten las­ten äi­ti ilah­tuu, kun hän pää­see ys­tä­vien tu­el­la le­pää­mään ja vir­kis­täy­ty­mään. Myös pai­kal­li­set rau­ha­nyh­dis­tyk­set voi­vat tar­jo­ta täl­lai­sia mah­dol­li­suuk­sia. Mi­ten van­hus ilah­tuu­kaan, kun hän saa kyy­din kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa ja ta­paa­maan mat­ka­ys­tä­viä, sil­lä evan­ke­liu­mi on Ju­ma­lan voi­ma jo­kai­sel­le kil­voit­te­li­jal­le.

Yh­tei­nen ilo­nai­heem­me on hyvä ja ra­kas isän­maam­me. Sii­tä huo­li­mat­ta huo­maam­me ih­mis­ten pa­ris­sa tyy­ty­mät­tö­myyt­tä, jopa tyy­ty­mät­tö­myy­den liet­son­taa. Myös ver­tai­lu toi­siin ih­mi­siin, joil­la asi­at vai­kut­ta­vat ole­van pa­rem­min, näyt­tää ai­heut­ta­van ka­teut­ta ja vää­rää kil­pai­lu­miel­tä. Nämä vai­kut­teet ovat lä­hel­lä myös mei­tä Ju­ma­lan lap­sia ja saat­ta­vat him­men­tää ilo­am­me Ju­ma­lan lah­jois­ta. Tah­dom­me kui­ten­kin tyy­tyä sii­hen, mitä Ju­ma­la on näh­nyt hy­väk­si it­se kul­le­kin an­taa. Paa­va­li kir­joit­taa Ti­mo­teuk­sel­le: ”Em­me me ole tuo­neet mi­tään mu­ka­nam­me maa­il­maan em­me­kä voi vie­dä mi­tään tääl­tä pois. Kun meil­lä on ruo­ka ja vaat­teet, saam­me ol­la tyy­ty­väi­siä.” (1. Tim. 6:7, 8.)

Vil­jo Jun­tu­nen

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 2/2014