Us­ko on kris­til­li­sen us­kon kes­kei­sin asia. Raa­ma­tun mu­kaan us­ko on sen to­del­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä (Hepr. 11:1). Toi­vo­mi­sen ja nä­ky­mät­tö­mien nä­ke­mi­sen li­säk­si us­koon kuu­luu luot­ta­mis­ta, us­kal­ta­mis­ta ja ojen­tau­tu­mis­ta sen mu­kai­ses­ti.

Kris­til­li­sel­lä us­kol­la on sel­keä koh­de, kol­miyh­tei­nen Ju­ma­la: Isä ja Poi­ka ja Pyhä Hen­ki. Us­kon­tun­nus­tuk­ses­sa tun­nus­tam­me us­kom­me hä­neen. On huo­mat­ta­va, et­tä seu­ra­kun­ta ei ole sa­man­lai­nen us­kon koh­de kuin Ju­ma­la. Ju­ma­la on ol­lut ole­mas­sa jo en­nen maa­il­man luo­mis­ta, kun taas seu­ra­kun­nan ole­mas­sa­o­lo on täy­sin riip­pu­vai­nen Ju­ma­las­ta.

Us­ko on ko­ko­naan Ju­ma­lan työ­tä. Ih­mi­nen it­se ei voi edes pie­nel­tä osin vai­kut­taa us­kon syn­ty­mi­seen. Us­ko ei pe­rus­tu ih­mis­jär­keen vaan ylit­tää sen kä­si­tys­ky­vyn ra­jat. Sik­si us­kon asi­oi­ta voi ym­mär­tää vain us­kon kaut­ta.

Elä­vä us­ko ei ole pelk­kää us­koa Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­loon ei­kä pelk­kää Raa­ma­tun to­te­na pi­tä­mis­tä. Se on hen­ki­lö­koh­tais­ta us­koa Ju­ma­laan mi­nun luo­ja­na­ni, lu­nas­ta­ja­na­ni ja py­hit­tä­jä­nä­ni.

Us­ko on ai­na hen­ki­lö­koh­tai­nen. Toi­sen us­kol­la ei voi pääs­tä tai­vaa­seen. Kai­kil­la elä­väs­sä us­kos­sa ole­vil­la on kui­ten­kin sa­man­lai­nen us­ko. Tämä on mah­dol­lis­ta sik­si, et­tä us­ko on Ju­ma­lan lah­ja. Elä­vä us­ko myös nä­kyy ih­mi­sen elä­mäs­sä Hen­gen he­del­mi­nä, us­kon vai­kut­ta­mi­na te­koi­na.

Tie­to us­ko­na­si­ois­ta ei ole us­ko­mi­sen edel­ly­tys. Pie­ni lap­si­kin osaa us­koa ja on jopa us­ko­vai­sen esi­ku­va, vaik­ka hä­nel­lä ei vie­lä ole­kaan tie­toa. Lap­sen esi­ku­val­li­suus ei kui­ten­kaan pe­rus­tu tie­tä­mät­tö­myy­teen vaan vil­pit­tö­mään us­koon.

Moni ajat­te­lee, et­tä us­kon vas­ta­koh­ta on jär­ki tai tie­to. Näin ei kui­ten­kaan ole, vaan us­kon vas­ta­koh­ta on epä­us­ko. Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja, sie­lun­vi­hol­li­nen, saat­taa ih­mi­sen epäi­le­mään Ju­ma­lan sa­no­ja ja rik­ko­maan hä­nen tah­to­aan vas­taan. Näin se pyr­kii ek­syt­tä­mään ih­mi­sen lo­pul­ta epä­us­koon. Täs­sä se kyl­lä käyt­tää apu­naan ih­mi­sen jär­keä, joka on syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na tai­pu­vai­nen pa­haan.

Tie­tä­mät­tö­myys ei var­je­le ke­tään sie­lun­vi­hol­li­sen hou­ku­tuk­sil­ta. Päin­vas­toin sie­lun­vi­hol­li­sen on usein hel­pom­pi ek­syt­tää sel­lai­nen ih­mi­nen, joka ei oi­kein tie­dä, mi­hin hän us­koo ja mi­hin hä­nen us­kon­sa pe­rus­tuu. Ju­ma­lan sa­nan tun­te­mi­nen an­taa asei­ta sie­lun­vi­hol­li­sen ek­sy­tys­ten tor­ju­mi­seen. Jee­sus an­toi täs­tä hy­vän esi­mer­kin, kun hän tor­jui kiu­saa­jan yri­tyk­set Ju­ma­lan sa­nal­la. Jo­kai­sen us­ko­vai­sen on hyvä tun­tea us­kon pe­ru­sa­si­at.