Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa koko ih­mis­kun­ta tuli osal­li­sek­si pe­ri­syn­nis­tä. Ju­ma­la oli kiel­tä­nyt en­sim­mäis­tä ih­mis­pa­ria syö­mäs­tä hy­vän ja pa­han tie­don puus­ta (1. Moos. 2: 17). Käär­meen hou­kut­te­le­ma­na he kui­ten­kin söi­vät, lan­ke­si­vat syn­tiin. Sa­mas­sa he huo­ma­si­vat ole­van­sa alas­ti (1. Moos. 3: 6–7). Pa­ra­tii­sin kau­neus rik­kou­tui, hei­dät kar­ko­tet­tiin siel­tä ja ih­mi­sen koh­ta­lok­si tuli teh­dä työ­tä ot­san­sa hies­sä (1. Moos. 3: 19,23).

Hy­vän ja pa­han tie­don puus­ta syö­ty he­del­mä an­toi ih­mi­sel­le tie­don hy­väs­tä ja pa­has­ta (1. Moos. 3: 22). Sii­tä al­ka­en ih­mi­sen elä­mä on ol­lut tais­te­lua hy­vän ja pa­han vä­lil­lä. Jo toi­ses­sa su­ku­pol­ves­sa tämä pa­huus joh­ti sii­hen, et­tä Kain tap­poi vel­jen­sä Abe­lin (1. Moos. 4: 8).

Myös me käym­me koko ajan tais­te­lua hy­vän ja pa­han vä­lil­lä. Ju­ma­lan sa­naan si­dot­tu oma­tun­to oh­jaa hy­vään, sie­lun­vi­hol­li­nen pa­haan. Van­has­taan on­kin sa­not­tu, et­tä kris­ti­tyn elä­mä on tais­te­lua kol­mi­liit­tois­ta vi­hol­lis­ta vas­taan: sie­lun­vi­hol­lis­ta, maa­il­maa ja omaa li­haa vas­taan.

Paa­va­li tun­si tä­män tais­te­lun ja jou­tui tun­nus­ta­maan: ”En tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do” (Room. 7: 19). Hän tun­si oman heik­kou­ten­sa ja koko ih­mis­kun­nan heik­kou­den: ”Tie­dän­hän, et­tei mi­nus­sa, ni­mit­täin mi­nun tur­mel­tu­nees­sa luon­nos­sa­ni, ole mi­tään hy­vää. Tah­toi­sin kyl­lä teh­dä oi­kein, mut­ta en pys­ty sii­hen” (Room. 7: 18).

Eläm­me ai­kaa, jos­sa mo­nen­lai­nen pa­huus nou­see esiin. Olem­me jou­tu­neet seu­raa­maan so­dan pa­huut­ta Uk­rai­nas­sa. Myös lä­hem­pä­nä nä­em­me pa­huu­den voi­mia: it­sek­kyyt­tä, ah­neut­ta, ka­teut­ta, pa­han­suo­puut­ta ja li­hal­li­suut­ta. Us­ko­vai­set­kin ko­ke­vat tä­män hy­vin lä­hel­tä ja ovat tai­pu­vai­sia syn­tiin.

Ju­ma­la an­toi Moo­sek­sen kaut­ta ih­mi­sil­le kym­me­nen käs­kyn lain. Sen yk­si teh­tä­vä on es­tää pa­haa, ja se on­kin ol­lut hyvä pe­rus­ta myös maal­li­sel­le lail­le. Va­li­tet­ta­vas­ti ny­kyi­sin moni ai­kai­sem­min ylei­ses­ti syn­nik­si tun­nus­tet­tu asia kie­do­taan hy­vän kaa­puun, ja näin ha­e­taan sil­le hy­väk­syn­tää.

Paa­va­li ke­hot­taa Hen­gen avul­la kuo­let­ta­maan syn­nin (Room. 8: 13). Tämä ta­pah­tuu ar­mon voi­mal­la, ku­ten hän Ti­tuk­sel­le kir­joit­ti: ”Ju­ma­lan ar­mo on näet il­mes­ty­nyt pe­las­tuk­sek­si kai­kil­le ih­mi­sil­le, ja se kas­vat­taa mei­tä hyl­kää­mään ju­ma­lat­to­muu­den ja maa­il­mal­li­set hi­mot ja elä­mään hil­li­tys­ti, oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­en täs­sä maa­il­mas­sa (Tit. 2: 11–12).

Il­man an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia oli­sim­me pa­han van­ke­ja. Evan­ke­liu­mi avaa kui­ten­kin hy­vät nä­ky­mät: ”Jos Ju­ma­la on mei­dän puo­lel­lam­me, kuka voi ol­la mei­tä vas­taan?” (Room. 8: 31).