Ju­ma­la on vii­sau­des­saan sää­tä­nyt niin, et­tä maa­il­mas­sa on eri­lai­sia kie­liä ja kult­tuu­re­ja. Baa­be­lin tor­nin ra­ken­ta­mi­ses­ta ker­to­va raa­ma­tun­koh­ta (1. Moos. 1 1:1–9) ku­vaa sitä, kuin­ka ih­mi­set yrit­ti­vät ra­ken­taa maa­il­man kor­keim­man ra­ken­nuk­sen, tai­vaa­seen as­ti ulot­tu­van.

Ju­ma­la es­ti tä­män hank­keen on­nis­tu­mi­sen se­koit­ta­mal­la kie­let, ei­kä yh­teis­työ enää on­nis­tu­nut, kun ra­ken­ta­jat ei­vät ym­mär­tä­neet toi­si­aan. ”Ja niin Her­ra ha­jot­ti hei­dät siel­tä kaik­ki­al­le maa­il­maan, ja he lak­ka­si­vat ra­ken­ta­mas­ta kau­pun­kia.”

Kiel­ten ja taus­to­jen eri­lai­suu­des­ta huo­li­mat­ta on tär­ke­ää tul­la toi­meen pait­si oman kan­san kes­ken, myös muu­ka­lais­ten kans­sa. Kai­ken ai­kaa pa­ra­ne­vat kul­ku­yh­tey­det ja tie­to­lii­ken­ne li­sää­vät mo­ni­kan­sal­lis­ta yh­teis­työ­tä kou­lu­tuk­ses­sa ja työ­e­lä­mäs­sä.

Eri­lai­sis­sa kult­tuu­reis­sa on kus­sa­kin omat rik­kau­ten­sa, jot­ka par­haim­mil­laan täy­den­tä­vät toi­si­aan ja saa­vat ai­kaan en­tis­tä pa­rem­pia tuot­tei­ta ja pal­ve­lui­ta. Mat­kus­te­lu on hel­pom­paa kuin ai­kai­sem­min, ja sen avul­la lä­hes ke­nel­lä ta­han­sa on mah­dol­li­suus tu­tus­tua mui­hin mai­hin ja niis­sä asu­viin ih­mi­siin.

Tie­to aut­taa ym­mär­tä­mään

Us­kon­not ovat syn­ty­neet eri­lai­sis­sa kult­tuu­reis­sa eri­lai­sis­ta läh­tö­koh­dis­ta. Kul­la­kin us­kon­nol­la on omat omi­nais­piir­teen­sä, mut­ta myös yh­tä­läi­syyk­siä ja sa­man­kal­tai­sia pe­rim­mäi­siä ar­vo­ja.

Esi­mer­kik­si Raa­ma­tus­sa ole­va Kul­tai­nen sään­tö ”Kaik­ki, min­kä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te heil­le” (Matt. 7:12) si­säl­tyy hiu­kan eri sa­na­muo­dois­sa lä­hes kaik­kien maa­il­ma­nus­kon­to­jen py­hiin teks­tei­hin.

Tar­vi­taan tie­toa eri us­kon­nois­ta ja kult­tuu­reis­ta, jot­ta väl­ty­tään vää­rin­kä­si­tyk­sis­tä joh­tu­vil­ta ris­ti­rii­doil­ta. Myös ys­tä­vys­ty­mi­nen eri­lai­ses­ta taus­tas­ta tu­le­van ih­mi­sen kans­sa on mah­dol­lis­ta, kun lä­hes­tyy tois­ta avoi­min mie­lin ja ar­vos­ta­vas­ti.

Läh­tö­koh­ta­na po­si­tii­vi­nen suh­tau­tu­mi­nen

Kult­tuu­rien ja eri us­kon­to­jen kir­jo on laa­jen­tu­nut Suo­mes­sa maa­han­muut­ta­jien ja pa­ko­lais­ten mu­ka­na vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä. Var­sin­kin suu­ris­sa kau­pun­geis­sa tai vas­taa­not­to­kes­kus­ten lä­hel­lä mo­net ovat jou­tu­neet poh­ti­maan, mi­ten suh­tau­tua eri­lai­sis­ta taus­tois­ta tul­lei­siin ih­mi­siin.

Eri­lai­suus voi tun­tua pe­lot­ta­val­ta, ou­to uh­kaa­val­ta, vie­raus omi­tui­sel­ta. Toi­saal­ta asi­aa voi lä­hes­tyä myös po­si­tii­vi­sel­la ute­li­ai­suu­del­la: mitä minä voin näil­tä tu­li­joil­ta op­pia tai mitä voi­sin heil­le tar­jo­ta?

Kes­kus­te­le, kysy, kuun­te­le, ker­ro

Kult­tuu­ri­ses­ta tai us­kon­nol­li­ses­ta taus­tas­ta riip­pu­mat­ta kaik­ki ih­mi­set ovat yh­tä ar­vok­kai­ta, Luo­jan luo­mia. Jee­suk­sen ope­tuk­sen mu­kaan lä­him­mäi­nen ei ole vain su­ku­lai­nen tai ys­tä­vä, vaan kuka ta­han­sa ih­mi­nen, jon­ka koh­taa ar­ki­ses­sa elä­mäs­sä.

Vir­si 431 to­te­aa: ”Oi Her­ra, kaik­ki pääl­lä maan loit lä­him­mäi­sik­sem­me, myös kie­lel­tään ja us­kol­taan niin vie­raat toi­sil­lem­me.” Kris­til­li­sen ope­tuk­sen mu­kaan mei­dän pi­täi­si ra­kas­taa lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­äm­me.

Meil­le jäh­meil­le suo­ma­lai­sil­le vie­raan, eri­ro­tui­sen tai eri us­kon­to­kun­taa edus­ta­van ih­mi­sen ra­kas­ta­mi­nen voi tun­tua voi­mak­kaal­ta il­mauk­sel­ta. Rak­kau­teen kuu­luu kui­ten­kin ai­na kun­ni­oi­tus. Vaik­ka en ym­mär­täi­si toi­sen ih­mi­sen taus­taa tai hä­nen va­kau­mus­taan, voin kun­ni­oit­taa sitä.

Voin kes­kus­tel­la, ky­syä, kuun­nel­la ja ker­toa omas­ta va­kau­muk­ses­ta­ni, jos toi­nen sii­tä ha­lu­aa kuul­la. Ai­don, tois­ta kun­ni­oit­ta­van koh­taa­mi­sen kaut­ta voi lä­hes­tyä sitä läm­min­tä tun­net­ta, jota lä­him­mäi­sen­rak­kau­dek­si kut­su­taan.

Kut­su­via koh­taa­mi­sia

Vaik­ka kun­ni­oi­tam­me ja ar­vos­tam­me tois­ten ih­mis­ten kult­tuu­ri­taus­taa ja va­kau­mus­ta, se ei tar­koi­ta, et­tä mei­dän pi­täi­si mu­kau­tua hei­dän ta­paan­sa us­koa ja elää. Raa­mat­tu opet­taa, et­tä on yk­si oi­kea us­ko, jon­ka avul­la Ju­ma­la aut­taa ih­mi­sen ian­kaik­ki­seen elä­mään.

”On vain yk­si ruu­mis ja yk­si Hen­ki, niin kuin myös se toi­vo, jo­hon tei­dät on kut­sut­tu, on yk­si. Yk­si on Her­ra, yk­si us­ko, yk­si kas­te! Yk­si on Ju­ma­la, kaik­kien Isä! Hän hal­lit­see kaik­kea, vai­kut­taa kai­kes­sa ja on kai­kes­sa.” (Ef. 4:4–6.)

Voim­me roh­ke­as­ti ker­toa omas­ta us­kos­tam­me ja Raa­ma­tun kaut­ta tul­lees­ta ym­mär­ryk­ses­tä. Kui­ten­kaan mei­dän teh­tä­väm­me ei ole tuo­mi­ta mui­ta, vaan tuo­mi­o­val­ta kuu­luu ai­no­as­taan tai­vaal­li­sel­le Isäl­le.

”äl­kää tuo­mit­ko, niin ei tei­tä­kään tuo­mi­ta. äl­kää ju­lis­ta­ko ke­tään syyl­li­sek­si, niin ei tei­tä­kään ju­lis­te­ta syyl­li­sik­si. Pääs­tä­kää va­paak­si, niin tei­dät­kin va­pau­te­taan.” (Luuk. 6:37.)

Kun­pa osai­sim­me suh­tau­tua koh­taa­miim­me ih­mi­siin niin ko­ti­maas­sa kuin muu­al­la maa­il­mas­sa ar­vos­ta­vas­ti ja kun­ni­oit­ta­vas­ti, mut­ta sa­mal­la re­hel­li­ses­ti ja avoi­mes­ti. Niin, et­tä us­kom­me kuu­lui­si ja nä­kyi­si, kut­su­en hei­tä­kin elä­vän us­kon omis­ta­jik­si.

Teks­ti: Ma­ria Mä­ke­lä

Ku­vi­tus­ku­va: H. H.

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 7.8.2019