Tuo­mo Kel­lo­kos­ki

Lä­hes­tym­me par­hail­laan vuo­den pi­mein­tä ai­kaa. Eri­tyi­ses­ti il­lat ja yöt ovat pi­mei­tä. Moni jo eh­kä odot­taa ke­vät­tä ja va­lon li­sään­ty­mis­tä. Tun­nem­me hy­vin luon­nol­li­sen va­lon ja pi­mey­den eron. Pi­me­äs­sä kul­ke­mi­nen on mo­nes­ti haas­ta­vaa ja eh­kä pe­lot­ta­vaa­kin, kun pi­meys täyt­tää kul­ke­mi­sen mo­nen­lai­sil­la vaa­roil­la.

Pi­me­äs­sä vaa­ral­li­sia paik­ko­ja on vai­kea, jopa mah­do­ton­ta ha­vai­ta. Tu­tus­sa­kin maas­tos­sa pi­me­äl­lä kul­kies­sa kom­pu­roin­nin vaa­ra on eri­tyi­sen suu­ri. Ju­ma­lan lap­si­na olem­me päi­vän lap­sia em­me­kä yön. Ju­ma­lan lap­sen va­lo­na tä­män ajan kes­kel­lä on Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi, jos­sa Her­ra Jee­sus Kris­tus va­lai­see sa­nal­laan us­ko­vai­sen ih­mi­sen ajan mat­kaa. ”Si­nun sa­na­si on lamp­pu, joka va­lai­see as­ke­lee­ni, se on valo mi­nun mat­kal­la­ni” (Ps. 119:105).

Jee­sus sa­noo: ”Minä olen maa­il­man valo. Se, joka seu­raa mi­nua, ei kul­je pi­me­äs­sä, vaan hä­nel­lä on elä­män valo.” (Joh. 8:12.) Il­man Jee­sus­ta ih­mi­nen elää hen­gel­li­ses­sä pi­mey­des­sä. Syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na jo­kai­nen ih­mi­nen on pe­ri­syn­nin tur­me­le­ma, ei­kä ky­ke­ne omin avuin ja voi­min pe­las­tau­tu­maan sie­lun­vi­hol­li­sen val­las­ta Ju­ma­lan lap­sek­si ja ikui­seen elä­mään.

Ju­ma­la an­taa jo­kai­sel­le ih­mi­sel­le et­sik­ko­a­jan, jol­loin hän eri­tyi­ses­ti kut­suu tätä puo­leen­sa. Ih­mi­sen elä­män­lan­ka on hau­ras ja saat­taa kat­ke­ta het­ke­nä minä hy­vän­sä. Ju­ma­lan kut­sua ei voi ot­taa vas­taan enää ajan ra­jan toi­sel­la puo­lel­la. Sinä, joka tun­net uu­pu­mus­ta kil­voi­tuk­sen mat­kal­la, evan­ke­liu­mi on si­nun­kin voi­ma­si. Us­ko­mal­la me pää­sem­me tai­vaa­seen ja saam­me ko­kea to­dek­si Raa­ma­tun sa­nat: ”Yö­tä ei enää ole, ei­vät­kä he tar­vit­se lamp­pua tai au­rin­gon va­loa, sil­lä Her­ra Ju­ma­la on hei­dän va­lon­sa. He hal­lit­se­vat ku­nin­kai­na ai­na ja ikui­ses­ti.” (Ilm. 22:5.) ”Ajal­li­nen kuo­le­ma on vii­mei­nen vi­hol­li­nen” (1. Kor. 15:26, 54). ”Ja hän on pyyh­ki­vä pois kaik­ki kyy­ne­leet hei­dän sil­mis­tän­sä, ei­kä kuo­le­maa ole enää ole­va, ei­kä mur­het­ta ei­kä par­kua ei­kä ki­pua ole enää ole­va, sil­lä kaik­ki en­ti­nen on men­nyt” (Ilm. 21:4).

Ker­ran tu­lee ajan lop­pu ja al­kaa ian­kaik­ki­suus; sil­loin ei ole yö­tä. Jee­sus voit­ti kuo­le­man ja ava­si meil­le­kin tien tai­vaa­seen. Ha­lu­am­me­han ol­la sii­nä jou­kos­sa, jol­le sa­no­taan: ”Tul­kaa, mi­nun Isä­ni siu­na­tut, ja omis­ta­kaa se val­ta­kun­ta, joka on ol­lut teil­le val­mis­tet­tu­na maa­il­man pe­rus­ta­mi­ses­ta as­ti” (Matt. 25:34).