Mark­ku Kan­ni­ai­nen

Kä­vim­me juu­ri rip­pi­kou­lu­lais­ten kans­sa hau­taus­maal­la. Vie­rai­lu liit­tyi op­pi­tun­ti­ai­hee­seen ”kuo­le­ma ja ylös­nou­se­mus”. Hau­ta­ki­vis­tä näki, mi­ten joku oli syn­ty­nyt ja kuol­lut sa­ma­na päi­vä­nä, joku elä­nyt vii­si päi­vää tai muu­ta­man vuo­den ja joku taas liki sa­ta­vuo­ti­aak­si.

Osa hau­ta­ki­vis­tä oli suu­ria ja niis­sä nä­kyi ih­mis­ten ase­ma täs­sä elä­mäs­sä: pan­kin­joh­ta­ja, kir­jas­ton­hoi­ta­ja, kirk­ko­her­ran rou­va. Hau­taus­maal­la käyn­ti muis­tut­ti sii­tä, et­tä kaik­kien mat­ka päät­tyy ker­ran – oli se in­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­len ly­hyt tai pit­kä, oli yh­teis­kun­nal­li­nen ase­ma ol­lut mikä ta­han­sa, oli­pa rik­kaut­ta ol­lut vä­hän tai pal­jon.

Mitä oi­kein on­kaan rik­kaus elä­mäs­sä? Usein ajat­te­lem­me, et­tä jos on pal­jon ra­haa, niin on ri­kas. Ra­haa saa ol­la, kun­han sii­hen ei kiin­ny lii­kaa. Va­roit­ta­vi­na esi­merk­kei­nä täs­tä ovat Jee­suk­sen ope­tus­pu­heet rik­kaas­ta mie­hes­tä ja köy­häs­tä La­sa­ruk­ses­ta, tai sii­tä, et­tä ih­mi­nen ei voi pal­vel­la Ju­ma­laa ja mam­mo­naa.

On aar­tei­ta, jot­ka ovat ka­to­a­via – ja aar­tei­ta, jot­ka ovat ka­to­a­mat­to­mia. Ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä on myös mo­nen­lais­ta rik­kaut­ta, jota ei usein­kaan saa pel­käl­lä ra­hal­la. Sel­lai­sia voi­vat ol­la hyvä ys­tä­vä, työ jos­sa viih­tyy, hyvä avi­o­puo­li­so, per­he, koti, ter­veys ja mo­net muut asi­at.

Psal­min­kir­joit­ta­ja poh­tii, mi­ten jot­kut ih­mi­set luot­ta­vat rik­kau­teen­sa ja kers­kai­le­vat suu­rel­la omai­suu­del­la, ”mut­ta hen­ke­ään ih­mi­nen ei voi lu­nas­taa, ei hän voi käy­dä kaup­paa Ju­ma­lan kans­sa” (Ps. 49:8).

Edel­leen kir­joit­ta­ja to­te­aa, et­tä va­ral­li­suu­des­saan rik­kai­ta ih­mi­siä ei kan­na­ta ka­deh­tia, sil­lä kuol­les­sam­me em­me ota mu­kaam­me mi­tään – omai­suu­tem­me ei seu­raa mei­tä hau­taan. ”Rik­kain­kaan ih­mi­nen ei ole ikui­nen”, jat­kaa psal­min­kir­joit­ta­ja. Ra­han ja va­ral­li­suu­den ker­ty­mi­ses­sä ei ole mi­tään vää­rää, mut­ta se ei an­na elä­mään tur­vaa, joka kan­tai­si kuo­le­man yli.

Jäm­sän kirk­ko­mu­se­os­sa on van­hat jy­ke­vät ruu­mis­paa­rit, joi­den si­vus­sa lu­kee teks­ti ”syn­nin palk­ka on kuo­le­ma”. Näh­ty­ä­ni ruu­mis­paa­rit en­si ker­ran teks­ti tun­tui mi­nus­ta aluk­si ru­jol­ta ja ko­val­ta: mik­si su­run kes­kel­lä elä­vien lä­heis­ten täy­tyy lu­kea vie­lä tuol­lais­ta? Tuo teks­ti ei ol­lut kui­ten­kaan koko to­tuus, vaan paa­rien toi­sel­la puo­lel­la aja­tus jat­kui: ”mut­ta Ju­ma­lan ar­mo­lah­ja on ian­kaik­ki­nen elä­mä Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, mei­dän Her­ras­sam­me.” (Room. 6:23.)

Yh­teys Jee­suk­seen an­taa us­ko­vil­le elä­män ja avaa tai­vaan. Hä­nes­tä apos­to­li Paa­va­li to­te­aa, et­tä ”te­hän tun­net­te Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ar­mon: hän oli ri­kas mut­ta tuli köy­häk­si tei­dän vuok­sen­ne, jot­ta te ri­kas­tui­sit­te hä­nen köy­hyy­des­tään” (2. Kor. 8:9). Tä­män rik­kau­den omis­ta­ja­na on tur­val­lis­ta elää – ja kuol­la.